Αρκάς on kreikkalinen sarjakuvapiirtäjä, joka on pitänyt onnistuneesti yksityiselämänsä erillään taiteestaan. Edes taiteilijan henkilötiedot eivät ole yleisön tiedossa. Wikipedia viittaa, että Arkan taiteilijanimen takana olisi Αντώνης  Ευδαίμων, mutta sen enempää hänen yksityiselämästään ei ole valtamediaan päätynyt.

Hänen sarjakuvistaan kyllä riittää aineksia pääsiäissaarnaksi. Aloitetaanpa pitkäperjantaista.

Kuolema, kidutus ja makaaberit näkymät, niihin olemme koulun uskonnonopetuksessa tottuneet pitkäperjantain yhteydessä. Kidutuksen vastapainona on pelastus, sovitus tai miten se sitten ilmaistaankin. Verenvuodatus ei ole turhaa, vaan se koituu kaikkien (uskovien) hyväksi.

Mikäpä voisi kuvata tätä sovitustehtävää paremmin kuin koe-eläinlaboratorio? Kuvitelkaa koeputkia, mikroskooppeja, injektioruiskuja, saksia ja teräviä leikkausveitsiä. Elinpankissa löytyy formaldehydissä likoavat aivot ja sen vieressä astia täynnä irrotettuja silmiä. Instrumenttien ja koeputkien välissä toinen toistaan kuluttavampiin kokeisiin osallistuneita koe-eläimiä.

Nämä mielikuvat Arkas on piirtänyt sarjakuviksi ja niihin voi tutustua kokoelmassa Πειραματόζωα (Koe-elaimiä, 1998). Sarjojen huumori perustuu usein siihen, että kokeneempi koe-eläin kulkee laboratoriossa vastatulleen kohtalotoverin kanssa ja selittää tälle hyväntuulisesti paikallisia kummallisuuksia.



Ensimmäinen pääsiäispäivä on ainakin Suomessa pääsiäismunien aikaa. Muna on ikivanha hedelmällisyyssymboli ja muinaiset germaanit lienevät uhranneet pakanallisissa kevätmenoissa jäniksiä ja munia riista- ja satonäkymien parantamiseksi. Suomessa munalogistiikan on perinteisesti hoitanut pääsiäiskukko. Jostakin syystä pääsiäispuput ovat meillä uudempaa tuontitavaraa.

Arkas on käsitellyt kukkoteemaa sarjassaan Ο Κόκκοραs (Kukko, 1981-1987). Kanalaumaansa höyhentävä kukko on pohjimmiltaan herkkä tunnelintu, joka käy riipivää vuoropuhelua oman maskuliinisuutensa kanssa. Velvollisuudentunto ja unelmat sekoituvat arkipäiväiseen elämään niskottelevine kanoineen ja koppavine kananpoikineen. Pahan maailman keskellä lohtua tarjoaa lammikossaan rypevä luotettava ystävä.





Toisen pääsiäispäivän teema on ylösnousemus. Arkas onnistunut tämän aiheen kuvituksessa sarjassaan Η ζωή μετά (Elämän jälkeen, 1999-). Tämäkin sarja toistaa oppaan ja johdettavan teemaa. Yllättäen elävien keskeltä temmattu tulokas tutustuu taivaan oloihin enkelin ymmärtäväisessä opastuksessa. Maisemat ovat seesteisen rauhoittavia: vihreitä niittyjä, muutama pinja ja runsaasti marmoripylväitä ja muita klassisten rakennusten raunioita. Enkelin, muiden asukkaiden ja myös helvetin edustajien kanssa käydyt keskustelut valaisevat osuvasti taivaan sosiaalisia suhteita ja antavat vastauksia ihmisiä iät ajat askarruttaneisiin teologisiin kysymyksiin.



http://www.arkas.gr/index.php/gr/11

Amerikan keksi Martin Waldseemüller, tutustuttuaan italialaisen Amerigo Vespuccin karttoihin. Höyrykoneita taas voi löytää kuka tahansa, vaikkapa rautatiemuseoista. 

Yleensä keksiminen (to invent) ja löytäminen (to discover) eivät mene sekaisin. Kolumbus löysi Amerikan, mutta nimen uudelle mantereelle keksi Waldseemüller. Denis Papinia pidetään usein höyrykoneen keksijänä.

Useimmat ilmiöt on helppo luokitella keksittyihin ja löydettyihin: joku on keksinyt hehkulampun, astiakaapin ja USB-kaapelin. Vieraat maanosat, tähdet ja erilaiset ötökät ovat luonnontutkijoiden löytämiä. Uudet asiat asiat keksitään, olemassa olevat, mutta jollakin tapaa piilossa olevat, löydetään.

Mutta miten on matematiikan tai vaikka fysiikan teorioiden laita? Kuka keksi piin? Keksikö vai löysikö Samoksen lomasaarella vaikuttanut filosofi suorakulmaisen kolmion kateettien ja hypotenuusan neliöiden välisen yhtäsuuruuden? Entä Einstein, löysikö vai keksikö hän yleisen suhteellisuusteorian?

Ovatko matematiikan totuudet olemassa ennen kuin ne “löydetään”, vai onko matematiikka verrattavissa kopalliseen lego-palikoita, joista voi “keksiä” yhtä ja toista?

Keksimisessä, silloin kun se kohdistuu abstraktioihin, on hiukan selittelyn makua. Silti se kuvaa mielestäni paremmin luonnontieteellisiä teorioita tai matematiikkaa. Onhan mahdollista keksiä teoria, joka on väärä. Esimerkiksi teoria tuliaineesta (phlogiston) oli vallassa ennen termodynamiikkaan perustuvaa teoriaa. Jonkunhan se oli täytynyt keksiä, miten väärän teorin voisi löytää? 

On kai siis hyväksyttävää sanoa että Newton keksi painovoiman riippuvuuden kappaleiden välisen etäisyyden neliöstä. Vai löysikö hän sen? Entä riittääkö ikiliikkujan “keksimiseksi” se, että esittää jotakin ikiliikkujana, vai pitääkö härvelin oikeasti toimia?

 

Suomen kielessä ei ole sellaista sijamuotoa kuin akkusatiivi. Koulussa yritettiin väen väkisin niin väittää, ja selittelyt olivat samaa luokkaa kuin kirkolliskokousten perustelut kolmiyhteiselle jumalalle tai Marian neitseydelle: epäuskottavia.

Suomen kielessä objekti voi olla nominatiivissa, genetiivissä tai partitiivissa. Objekti ei ole koskaan akkusatiivissa, koska kielssämme ei sellaista ole. Objektin eri sijat ilmaisevat usein aspektia. Muuten, sen sijaan että koulussa yritettiin väen väkisin opettaa akkusatiivia (jota ei ole), siellä vaiettiin autuaasti aspekteista (joka kielssämme on).

Mikä ihmeen aspekti? On eri asia sanoa "Söin omenan." tai "Söin omenaa." Ensimmäisessä tapauksessa koko omena tulee syödyksi, ehkä siemenkotaa lukuunottamatta. Jälkimmäisessä tapauksessa omenan kohtalo jää epäselväksi.

Mistä ihmeestä akkusatiivi on suomeen tullut? Varmaankin kreikasta ja latinasta, joita antaumuksella luettiin vielä viime vuosisadalla. Kielenisät totesivat, että koska sivistyskielissä on akkusatiivi, täytyy suossakin olla akkusatiivi. Ja koska suomen kielessä on akkusatiivi, suomi on sivistyskieli. Quod erat demonstrandum.

Näin suomen akkusatiivi abstrahoidaan opetuskäyttöön: