Tänä aamuna laskeuduin portaat vintiltä takaperin, osin käsien varassa. Tyhjensin molemmista kantapäistä ja oikean jalan pikkuvarpaasta vesikellot. Omaa tyhmyyttäni!

Lenkkeilen säännöllisesti, viisi tai jopa kuusi kertaa viikossa. Pisimmillään kuitenkin korkeintaan 20 km kerralla. Tosin edellisestä niin pitkästä lenkistä taitaa olla useampi kuukausi, ja viime kuukausina olen tyytynyt korkeintaan 15 km maastolenkkiin myös viikonloppuisin. Yleensä juoksen aika reippaasti, pitkänkin lenkin n. 5 min/km ja kerran viikossa revitetyllä teholenkillä pyrin minuuttia nopeampaan vauhtiin. Takavuosina, ei niin monta vuotta sitten, juoksin puolimaratonin useaan kertaan alle puolentoista tunnin ja viime syksynä 10 km taittui alle 40 minuutin, niukasti tosin.

Puolimaratonia pidempää matkaa en kuitenkaan ole koskaan juossut, en lenkillä enkä kilpailussa.

Juoksentelun lisäksi liikun noin puolet työmatkoista polkupyörällä, ja käyn puulaakijoukkueemme lentopalloharjoituksissa kerran viikossa.

Ajattelinkin, että kyllähän tällä liikuntamäärällä jolkottelee kotikaupungin tutuilla portailla ja poluilla 35 km kaupunkijotoksen kolmessa ja puolessa tai peräti kolmessa tunnissa, vaikken aiemmin ole niin pitkää lenkkiä yhtenä päivänä juossutkaan. Kaikki juoksemisesta lukemani antaa ymmärtää, että anaerobisen kynnyksen alapuolella, aerobisen kynnyksen tuntumassa, voi juosta samaa vauhtia tunti tolkulla.

Ei se kyllä ihan niin sitten mennytkään.

Sää oli eilen aurinkoinen ja lämmin, lämpötila yli 25°C. Olin viettänyt rauhallista ja kunnollista elämää useita päiviä. Paljon unta, ei stressiä, vähän alkoholia, ja vain lyhyitä rauhallisia lenkkejä edeltävällä viikolla. Runsas pasta-ateria pari tuntia ennen koitosta. Runsaasti magnesiumpitoista kivennäisvettä.

Ensimmäiset 20 km sujuivat tasaista vauhtia, tosin minuutin hiljempaa per kilometri kuin olin kuvitellut. Lähdin mielestäni varovaisesti matkaan: kun syke nousi yli 140:n, hiljensin vauhtia. Portaat ja jyrkät nousut kävelin – ja niitä oli paljon. 

Kuuden kilometrin kohdalla aikaa oli kulunut jo yli 35 min, 10 km ohittui ajassa 56 min ja 15 km 1:25. Alun portaikkojen jälkeen reitti kierteli puistomaisilla metsärinteillä, tosin kiemurrellen ylös alas laakson ja rinteiden välillä.

Vauhti oli tasaista: samat selät vilkkuivat edessä, eikä kukaan mennyt ohikaan. Niin on yleensä kestävyysjuoksuissa alkurynnistyksen jälkeen: sama joukko pysyy koossa kilometritolkulla. Lyhyemmillä matkoilla yleensä maratoonarit painelevat minusta ohi 10 km jälkeen, ja minä joistakin joilta puhti loppuu kesken. Kymmenen km:n kisassakin oma sijoitus yleensä löytyy jo muutaman kilometrin juoksun jälkeen.

Noin 17 km:n väliaikapisteen jälkeen ohitin pari taivaltajaa – en juosten vaan jyrkissä nousuissa kävellen. Tällöin syke nousi jo 150:een, hiukan alle normaalin lyhyen matkan kilpailusykkeen. Kuvittelen anaerobisen kynnykseni olevan n. 155 lyöntiä minuutissa. Alamäissä syke kuitenkin laski vaivatta alle 140:n. Pohkeissa tuntui hiukan krampin oireita.

Puolimaratonin kohdalla oli kolmas juottoasema. Tällä niin kuin aikasemmillakin kulautin mukin urheilujuomaa ja otin käteen pullon vettä, jonka sitten tyhjensin seuraavassa jyrkässä nousussa kävelyosuudella. Vajaan kilometrin kuluttua alkoivat ongelmat.Ensiksi kaaduin. Vanhan tilavan ja patinoituneen Nimbusin kärki osui puunjuureen: “Kas satakunta volttia hän teki ilman holttia, ja vatsalleen...” kuten jänöjussi mäenlaskussa. Kuiva tanner tömähti ja pölähti. Siinä sitten rötkötin keskellä polkua, enkä päässyt ylös. Molempiin pohkeissin näet iski yht'aikaa kramppi, ja jalat taipuivat koukkuun niin etten päässyt heti kierähtämään selälleni.

Onneksi kukaan ei nähnyt: olisi varmasti helposti vakuuttanut minut keskeyttämään ja palaamaan juoma-asemalle muutaman sadan metrin päähän ja luovuttamaan kilpailunumeroni.

Hetken siinä tantereella pyöriskeltyäni sain tahdonalaisilla lihaksillani lannistettua krampissa olevat ja noustua pystyyn. Pystyyn päästyäni kramppi pysyi hallinnassa niin kauan kuin paino oli jaloilla, ja varovainen venyttely sitä vähän laukaisikin.

Tämän jälkeen matkanteko oli aika tuskallista. Ohittaessani 25 km kilometripylvään aikaa oli kulunut kaksi ja puoli tuntia. Optimistisesti ajattelin, että kramppi jonkun ajan kuluttua menee ohi, ja pystyn taas juoksemaan. Valitettavasti niin ei käynyt.

Viimeisellä 10 km:llä kävelin ensin kaikki nousut – se venytti mukavasti pohkeita. Yritin hölkätä alamäet, mutta siitä oli luovuttava, koska jalat pyrkivät vetäytymään koukkuun ja pelkäsin kaatuvani uudelleen. Tasaisellakin yritin juosta ja se onnistuikin jonkin aikaa. Loppumatkan portaat ja jyrkät nousut eivät kuitenkaan lainkaan parantaneet oloani ja viimeiset kilometrit menivät kokonaan kävelyksi. Yritin kyllä kävellä reippaasti ja aina välillä juostakin. En kuitenkaan ole masokisti, ja siksi lopetin juoksuyritykset heti kun pohkeisiin alkoi sattua. Tokko siitä olisi mitään tullut muutenkaan kun jalat eivät pysyneet suorina ja rentoina juoksuun oleellisesti kuuluvan ilmalennon aikana vaan vetäytyivät kippuraan.

Viimeiseen kymmeneen kilometriin käytin aikaa noin 1:15, neljänneksen enemmän kuin alkumatkasta samaan matkaan. Koko urakka taittui siis varttia vaille neljässä tunnissa. Maalissa tarvitsin apua ajanottosirun irroitukseen, koska en voinut koukistaa jalkoja kengännauhojen aukaisemiseksi.

Olihan se opettavainen kokemus.

 Jalkapallo on kansakunnan talouselämän peili. Suomalaiset ovat viheriöllä, kuten taloudessaan, ahkeria puurtajia. Toisinaan puurtamisen tuloksena saattaa olla yllättävä onnenkantamoinen, jalkapallossa maali, jopa otteluvoitto; talouspuolella saatetaan saada paperirulla tai toimiva taskupuhelin myydyksi. 

Saksa ahertaa tehokkaasti, saa paljon aikaan, mutta usein kompastelee itse luomaansa byrokratiaan ja pedanttiseen nipotukseen.

Entäpä Ranska? Etelä-Afrikan potkupallokisoissa tapahtui suunnilleen seuraavaa. Ranskan pelit eivät sujuneet. Niin voi käydä kenelle tahansa – vastassa on kaiken aikaa maailman huippuja. Pelaajia harmitti, yhtä jopa niin paljon, että hän arvosteli joukkueen valmentajaa. Sellainen ei vetele, menköön kotiinsa: Ei jalkapallo yhtä miestä kaipaa. Vive la France!

  Muitakin pelaajia harmitti. Ei meitä sovi kohdella kuin koiria. À la Bastille! C'est la révolution! Tai ainakin aika lähteä tallustelemaan grève-rantahiekalle. - Eivät ne pelit tosin lakkoilusta parantuneet.

Miten on taloudessa ja työelämässä? Niillä, jotka rakentavat Suomen 5. ydinvoimalaa, on varmaan ensikäden tietoa. Omat havaintoni muista yhteyksistä saavat vahvistusta potkupalloilijoiden käyttäytymisestä – ehkä tällaiset käyttäytymismallit imetään jo lastentarhassa ja nappulalligassa?

  Käsitykseni on, että Ranskassa sinsänsä järkevät ja tulevaisuuteen suuntautuneet yrityssaneeraukset ovat vaikeita paikkoja. Voittoa tuottavan yrityksen kun ei ole sosiaalisesti sopivaa vähentää työvoimaa. Ei, vaikka taantuma olisi jo hyvässä vauhdissa, ja yritysjohto yrittäisi säilyttää edes muutaman työpaikan.

  Hanna Favorin'kin olisi voinut sanoa kansakoulun maantiedossa, että Ranskassa keskustelukulttuuri on hyvin kehittynyttä, ja asioiden perusteluun paneudutaan huolella. Siksipä yhdestä jos toisestakin liikennerikkeestä selviää selityksellä. Siitä, että perustelee oman kantansa ja käyttäytymisensä, ei ole tarpeen pelätä lisärapsuja “virkavallan vastustamisesta”, kuten maissa, joissa hallintokulttuuri juontaa juurensa itäisistä despotioista. 

  Niinpä sitten melkein mitä tahansa voi perustella millä tahansa. Ranskalaiset ovat karteesiolaisia, toiset enemmän ja toiset vähemmän.

  Mahtaako missään muussa länsimaassa olla tapana, että työntekijät ottavat yrityksen johdon panttivangiksi työehtoneuvottelujen vauhdittamiseksi? Että paikalliset mansikanviljeliät kaatavat Espanjasta tulevat tuontimarjat maantielle. Ja että virkavalta katsoo tapauksia läpi sormien?

  Jalkapallotapaus osoittaa, että pelaajat, tuo palloa potkiva proletariaatti, oli syvästi loukkaantunut joukkueenjohdon käyttäytymisestä. Ottakoon johto opikseen: Älä loukkaa ranskalaista.
 

Päivä- ja yölämpötilatkin viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että tämän kauden hiihtokelit ovat ohi. Niinpä poistin vihdoinkin voiteet jo kuukausia tyhjän panttina lojuneista suksista. Samalla kellarikierroksella kiinitin huomiota jo useita vuosia mustassa jätesäkissä kypsyneisiin jääpallovarusteisiin: Kypärä ja polvisuojat tuulettumaan, paidat ja sukat pesukoneeseen!

Juhannuksen alusviikko saa mielen herkistymään ja odotukset suuntautumaan kesäisempään liikuntaan. Erityistä huomitota saa osakseen uusi polkupyörä. Runsaan vuoden jahkailun jälkeen näet ostin upouuden Koga-Miyata Lightrunner retkipyörän.

Edellinen Mongoose kaupunkipyörä on tosin edelleen käyttökunnossa, vaikka keskiötä kiertää huolestuttavan näköinen murtuma, jonka pyöräliikkeen mekaanikko havaitsi edellisessä perushuollossa puolitoista vuotta sitten. Mongoose on palvellut uskollisesti kesästä 1996. Sillä on poljettu Alppien solateitä moneen otteeseen.

Ongelmiakin on ilmennyt: Keskiön laakerointi petti Gotthardin solan neulansilmämutkissa, onneksi alamäkeen lasketellessa, niin että onnistuin laakereita rouskutellen polkemaan Biascaan saakka, missä ystävällinen mekaanikko vaihtoi keskiöön uuden laakeripesän.

Toisena vuonna takarenkaan puolaus petti Albula-solasta alaspäin lasketellessa, ehkä siksi että jarruttelu ja raskaat tavarat muuttivat potentiaali- ja liike-energian takavanteen ylenmääräiseksi lämmöksi. Ainoastaan takahaarukka piti vanteen kuosissa viimeiset kilometrit. Onneksi La Puntista löytyi jälleen joustava mekaanikko, joka otti pyörän huomaansa niin että itapäivällä se oli taas ajokunnossa Maloja-solassa piipahtamista varten, ennen seuraavan päivän Inn-jokea Itävallan suuntaan seurailevaa osuutta.

Mongoose on toiminut työmatkapolkupyöränä jo puolitoista vuotta, mutta pidemmälle retkelle en ole sillä uskaltautunut. Jos polkimet rysähtävät työmatkalla katuun, voin jatkaa töihin bussilla tai kävellen.

Pari viikkoa sitten kävin ensimmäisellä kierroksella uudella pyörälläni. Satula tuntuu istuttavalta, kummallisen koukeron muotoinen ohjaustanko antaa mahdollisuuden vaihtaa otetta ajon aikana ja vaihteet napsahtelevat täsmällisesti kohdalleen. Kuudenkymmenenkolmen sentin runko on 190 senttiselle pyöräilijälle riittävän suuri, niin että satulan saa justeerattua sopivalle korkeudelle. Ei ajaminen kuitenkaan aivan itsestään sujunut: 90 km:n taipalen loppupuolella tuntui jo uupumuksen merkkejä, ja runsaan 4-tuntisen iltapäiväliikunnan jälkeen vesi ja pasta maisuivat eikä unentuloa tarvinnut odotella.

Massajuoksutapahtumissa lähetetään yhtaikaa tuhansia juoksijoita matkaan. Ruuhkia ja ohituksia ei voitane välttää, mutta niitä voi minimoida. Parahultaisessa tapauksessa juoksijat ammutaan matkaan samassa järjestyksessä kuin he saapuvat maaliin: kiiresimmät eturivissä ja leppoisimmat taivaltajat jonon hännillä.

Tällä periaatteella ruuhkien ja ohitusten määrä minimoituu. Lähtölaukauksen jälkeen jono venyy kun nopeammat juoksijat kasvattavat välimatkaa hitaampiin. Erot kasvavat matkan myötä eikä synny ohitustarvetta.

Useissa massajuoksuissa ajanmittaukseen käytetään kenkään kiinnitettävää mikrosirua, joka luetaan juoksijan ylittäessä reitille asetetun anturin. Lähtölaukauksen jälkeen juoksijat ylittävät ensimmäisen anturin, jolloin „nettoajan“ laskenta alkaa. „Bruttoaika“ alkaa juosta lähtölaukauksesta. Maalianturin ylitys pysäyttää ajan laskemisen.

Massajuoksujen lähtöjärjestelyjen hyvyyttä voi arvioida vertailemalla nopeimpien juoksijoiden brutto- ja nettoaikojen eroja. Jos lähtöjärjestelyt ovat hyvät – lähtöalueella on riittävästi tilaa ja juoksijat jo alun alkaen oikeassa järjestyksessä – kärkijuoksijoiden brutto- ja nettoaikojen erot ovat pienet. Heidän ei tarvitse jonottaa ennen ensimmäiselle anturille saapumista eikä ohitella hitaampiaan myöhemminkään taipaleella.

Vertailin lähtöjärjestelyjen hyvyyttä kahden massajuoksutapahtuman kesken. Tapahtumat olivat ING Europe-Marathon Luxembourg (23. 5. 2009) ja Helsinki City Marathon (15. 8. 2009). Molempiin osallistui tuhansia juoksijoita.

Kopioin Excel taulukkoon jlukisista tulosluetteloista tuhannen ensimmäisen juoksijan brutto- ja nettoajat. Laskin niiden erotuksen (käytin 0:aa niille 98 juoksijalle, joilta puuttui teknisten ongelmien takia nettoaika HCM:ssa).

Tapahtumissa oli eroa! Tuhat ensimmäistä juoksijaa odotteli Helsingissä lähtölaukauksen jälkeen yhteensä 11 tuntia ennen nettoajan laskemisen alkua. Luxeburgissa tuhat ensimmäistä käytti odotteluun aikaa peräti 40 tuntia. Juoksijaa kohti jonotusaika oli Helsingissä 40 sekuntia ja Luxemburgissa 2 minuuttia 24 sekuntia. Kauimmillaan tuhannen parhaan joukkoon mahtunut odotteli Helsingissä neljä ja puoli minuuttia (sijalla 790), Luxemburgissa kahdeksan ja puoli (sijalla 415).

Tämän perusteella Helsingin lähtöjärjestelyt ovat paljon paremmat. Lähtöalueella oli mahdolisesti enemmän tilaa, ja erityisesti Helsingissä oli onnistuttu sijoittelemaan juoksijat oikeaan järjestykseen jo ennen maratonin alkua.

Tämä vertailu on vain suuntaa-antava. Tapahtumat ovat erilaisia, enkä ottanut huomioon sitä, että Luxemburgissa juostiin samaan aikaan puolimaratoni.

Monen liikunta-aiheisen verkkopäiväkirjan aiheena on laihtuminen. Tässä on tarjolla painonpudotukseen pari ilmaista vinkkiä, jotka perustuvat hyvin unohdettuun koulubiologiaan ja ennakkoluulottomaan ajatteluun.

Tunnettua on, että terveellä ihmisellä kiinteä ja nestemäinen ravinto tulee elimistöön suun kautta. Bulimiasta kärsivillä se myös poistuu suun kautta. Muilla ruoka kulkee siististi suoliston läpi, ja matkalla ruoasta imeytyy elimistöön nestettä sekä erilaisten entsyymien ja muiden liuottimien pilkkomia eloperäisiä hiiliyhdisteitä: hiilihydraatteja, rasvahappoja, valkuaisaineita - hiukkasen myös hivenaineita. Veri kuljettaa eloperäiset hiiliyhdisteet aivoihin, maksaan, lihaksiin tai muualle solujen ravinnoksi.

Osa hiiliyhdisteistä varastoituu hyvinä päivinä elimistöön rasvana, pahan päivän varalle.

Koska nykyään on selvästi enemmän hyviä kuin pahoja päiviä, ainakin ravinnonsaannin kannalta, rasvaa tuppaa kertymään elimistöön liikaa. Viime vuosina on erityisesti huolestuttu rasvan kertymisestä varusmiesten elimistöön, joko ennen palvelusta tai sen aikana. Tästä voinee päätellä, että varusmiesten päivät ovat niitä hyviä, ainakin ravinnonsaannin kannalta, ja ehkä niitä siksi niin tarkkaan laketaankin.

Mutta seuratkaamme rasvan kulkua: miten se sitten poistuu elimistöstä? Toisinaan rasvaimulla, mutta useimmiten uloshengittämällä. - Tämä on tavallaan itsestäänselvyys, mutta jotenkin se tuntuu yllättävältä, ainakin minulle.

Soluhengityksessä happi ja eloperäiset hiiliyhdisteet vapauttavat energiaa solujen käyttöön. Tuloksena syntyy vettä ja hiilidioksidia, sekä hurjasti hengen- ja ruumiintuotteita. Vesi poistuu hikoilemalla ja omia teitään, ja matkalla siihen liukenee typpiperäisiä suoloja ynnä muuta kuonaa. Mutta rasvojen hiili poistuu elimistöstä hengittämällä, ellei se nyt sitten paakkuunnu valtimoihin jonkinlaisina kolesteroli yhdisteinä.

Veden kulku elimistön läpi ei ole suorassa suhteessa hiilidioksidin muodostumiseen. Koska vettä käytetään myös lämmönsäätelyyn, suurin osa vedestä vain käväisee elimistössä, sitoutumatta koskaan rasvamolekyyleihin.

Painonhallinnan avain on siis uloshengitys. Hiiltä pitää uloshengittää enemmän kuin sitä syö. Niin helppoa on laihtuminen.

Nukkuminen on painonhallinnan kannalta otollista aikaa. Silloin hiilen sisäänotto on minimissään -  ellei satu syömään unissaan - mutta tasainen hengitys poistaa hiilidioksidia hitaasti mutta varmasti.

Hengästymistä aiheuttava liikunta on niin ikään oiva tapa päästä eroon hiilidioksidista. Lämmönsäätelyn takia tosin suurin osa painon alenemasta johtuu nestehukasta, mutta kyllä liikunnan yhteydessä hiiltäkin poistuu, olipa hiilen lähteenä sitten maksan tai lihasten glykogeeni - tai rasvasolut.

 Mitä tarvitaan nautinnolliseen hiihtokokemukseen? Lunta, latu ja sopivat hiihtovälineet, niillä pääsee jo pitkälle. Muutakin saa olla. Lämpötila saa mielellään olla sopiva - ei liian kylmä eikä liian lämmin. Ihanteellisena pidän n. 4 +/- 2 pakkasastetta. Tällaisessa lämpötilassa suksen saa helposti luistamaan ja pitämäänkin, ellei latu ole jäinen. Jollei viima puhalla liian ankarasti, pikkupakkasessa ei myöskään tule kylmä, ja hiihtolämpötilan voi säätää sopivaksi vaatevalinnoilla.

Ei ole myöskään yhdentekevää, mihin latu on vedetty. Vaihtelevuus on  valttia: saa olla metsää ja peltoa, ylämäkeä ja alamäkeä, suoraa ja mutkaa. Ei kuitenkaan mitään liiaksi.

Vaihtelevuutta lisää, jos latuja on riittävästi. Pientä 1,5 kilometrin pururataa voi kyllä paremman puutteessa tahkota jonkin kierroksen, mutta mieluisampaa on hiihtää pidempiä osuuksia. Hiihtolomapäivän aikana voi helposti hiihdellä 20-40 kilometriä. Jos hiihtelyä harrastaa useampana päivänä, on eduksi, että reittejä voi valita sään, voimien ja mielijohteen mukaan. Siksipä se, että käytettävissä on kunnollinen latuverkko, ei ainoastaa ladunpätkä, lisää hiihtelijän tyytyväisyyttä.

 Hiihdellessä kuluu voimia ja tulee nälkä. Pysähtyessä voi tulla vilu, jolloin kuuma tee tai keitto on paikallaan. Tähän voi varautua pakkaamalla reppuun matkakeittiön: termospullon, voileipiä, suklaata, hedelmiä, rusinoita ja litratolkulla vettä. Mieluisampaa on kuitenkin istahtaa lämpimään majaan, uunin lähelle, ja kuivatella ruokaa odotellessa pipoa ja lapasia. 

Helsingin keskuspuistossa on talvisaikaan useinkin hyvät olosuhteet perinteiselle murtomaahiihdolle. Tänä talvena lunta on riittänyt, onpa tosin pakkastakin. Vaan ei ole häpeilemistä Keski-Euroopan laduillakaan.

Sveitsin ja Ranskan Jurassa ja Alpeilla on lukuisia lomakohteita, joissa edellytykset hiihtelyyn ovat suorastaan kadehdittavat: Ladut ajetaan päivittäin ja ne ovat riittävän pitkiä, niin etteivät edes bussilastilliset laduille tuotuja koululaisia häiritse rauhaa muualla kuin parkkipaikkojen välittömässä läheisyydessä. Lämpötila keskieurooppalaisilla laduilla laskee harvoin arktisiin lukemiin. Helmikuussakin on jo kevään tuntua aurinkoisina päivinä. Murtomaahiihtoladut on järjestään ajettu laaksoihin ja tasamaille, metsiin ja pelloille. Hiihdellessä harvoin tarvitsee ylittää teitä.

Erityisen kiitoksen ansaitsee vuoriston ruokahuolto. Lämmintä keittoa, perunaa, juustoa ja kinkkua löytyy useasta hiihtomajasta. Lomaviikon eri päivinä voi käydä lounaalla eri paikoissa - tai vaihtoehtoisesti nauttia teetä termospullosta lumisen kuusen juurella tai aurinkoisella terassilla.

Kreikka on sivistyksen kehto, mutta tuo kehto heiluu rahamarkkinoilla kuin lastu Egeanmeren laineilla. Eikä pelkästään rahamarkkinoilla: kreikkalaiset ovat itse keikuttamassa kehtoansa entistä huimempaan vauhtiin.

Maanviljelijät sulkivat sisämaan solat jo viikkoja sitten, ties miksi, mutta tiesulut on hiljattain purettu. Kiristäminen taisi taas tuottaa tulosta? 

Hallitus ponnistelee Herkuleen lailla rahoittajien luottamuksen saavuttamiseksi. Ministerit kiertävät maailmaa rahan ja poliittisen tuen perässä kuin Odysseus aikoinaan.

Keskeinen ratkaisu valtion rahoitusalijäämän tasapainottamiseen on veronkierron estäminen. Myös julkisen sektorin palkkoja uhataan leikata. Tämä on saanut kansan kaduille, eikä se paranna rahoittajien luottamusta.

Kreikka on mainio matkailumaa. Alkuperäiskunnossa olevat rauniot, rehelliset ja ystävälliset matkailualan työntekijät, aurinko, meri, ruoka ja viini - mitä muuta matkailija voisi kaivata? Saaristossa yhdyskuntarakenne on pidetty ihmisen mittaisena. Hyvän käsityksen tästä saa vierailemalla Samokselta Kusadasissa: Vathissa tai Pythagorionissa ei näy jälkeäkään Kusadasin magalomanisista jättiläishotelleista ja lomabetonilähiöistä.

Kreikka oli onnensa kukkuloilla, kurottamassa Olympon jumalien seuraan vuosikymmenen alussa. Ensinnäkin, Kreikka oli liittynyt euroalueeseen, kaikkien yllätykseksi, ainakin paikallisten tilastoviranomaisten - niin parhaansa kuin olivatkin tehneet tilastojen väärentämiseksi lähentymiskriteerien vaatimuksiin sopiviksi.

Ja parempaa seurasi:  Euroopan jalkapallomestaruus tuli yllätyksenä, samoin syrtakin tahdissa kiihtyneet Olympiakisojen valmistelut, jotka kulminoituivat - jälleen kaikkien hämmästykseksi - erinomaisen onnistuneiksi kisoiksi. Kaiken tämän kruunasi  ruotsalaistypsyn Kreikalle saavuttama Eurovision laulukilpailun voitto - aivan kuin paksussa sokeriliemessä uitettu, E-vitamiineilla punaiseksi kyllästetty kirsikka kruunaa kermakakun . 

Näistä ruumin- ja hengenkulttuurin korkeuksista on sittemmin tultu syvälle, nopeasti ja voimalla.

 Ilta- ja päivälehdet täyttävät palstojaan hanakasti kahdenlaisilla urheilu-uutisilla: joko suomaliset pärjäävät ja kantavat kotiin kirkkaita mitaleja tai sitten jäävät nöyrtyneinä kiinni vippaskonstien käytöstä. Sekä menestykseen että käryihin suhtautuminen on ankaran paatoksellista. Urheilumenestys on todistus siitä, että olemme pohjoisen valttu kansa, joka on ankarissa oloissa kouliintunut vetämään vertoja kymmenelle vihulaiselle. Terästivätkö Virén ja Vasala vauhtiaan vaihtoverellä, käyttivätkö Kangasniemi, Nevala tai Vainio anabolisia steroideja tai sakeuttivatko Matikainen ja Kuitunen vertaan EPO-hormoonilla vähät merkitsee - niin kauan kun eivät jääneet kiinni kielletyistä keinoista. Kaksinaismoraali on niin täydellistä, että voittajien palvonnasta ja käryäjien surkuttelusta kirjoittava eivät voi ollasamoja henkilöitä - niin jakomielinen ei kukaan voi olla.

Uskoisin kuitenkin, että itseään piikittelemällä ja pillereitä syömällä ei urheilusankariksi kohoa kukaan. Harjoittelustakin on apua, oikein tehtynä, vain mikäli sydän ja pää ovat kohdallaan. Keskinkertaisen lahjakas urheilija ei voi nousta suosituissa kilpalajeissa huipulle millään keinolla.

Esimerkiksi kestävyyslajeissa tarvitaan suuri sydän, oikein toimivat hermoradat, sopivat ruumiinjäsenten kokosuhteet, oikeanlainen soluaineenvaihdunta, oikeanlaista harjoittelua ja motivaatiota. Ilman näitä edellytyksiä ei ole huipulle asiaa.

En tiedä, mitkä edellytykset ovat puhtaasti perinnöllisiä ja mitkä edellyttävät oikeanlaista leikki- ja harjoitteluhistoriaa varhaislapsuudessa. Varmaa kuitenkin on, että esimerkiksi armeijaiässä yksilöiden välillä on suuria eroja: yksi juosta-jolkottelee kilometrejä kolmen minuutin pintaan kohtalaisen vaivattomasti, toinen pystyy neljän minuutin kilometrivauhtiin ja aika suurelle osalle viidenkin minuutin kilometrivauhti on pitkällä matkalla liikaa.

Aikuisiässä - niin luulen - ei näihin perusominaisuuksiin voi kovin paljoa vaikuttaa. Kaipa vuosien innostus, järkevä harjoittelu ja oikeanlainen ravinto voivat auttaa ylittämään nuoruuden saavutukset, mutta eivät lahjakkuuden asettamia rajoja. Jos en ole oppinut juoksemaan alle kolmen minuutin kilometrejä alle 20-vuotiaana, tuskin sitä opin varttuneemmallakaan iällä.