Kreikka menee vararikkoon ja joutuu tunnustamaan maksukyvyttömyytensä ennemmin tai myöhemmin, aivan kuten 30-luvulla Venizeloksen hallituksen aikana. Tämän tietävät kaikki ja sen tunnustavatkin jo useimmat. Miksi siis vielä lisää pelastuspaketteja, kun uhri on jo henkitoreissaan ja silti yrittää tapella pelastajiaan vastaan? Eikö olisi parempi tunnustaa tosiasiat ja keskittyä pelastamaan Kreikan valtion ja kreikkalaisten yritysten rahoittajia siinä määrin kuin se on tarpeen kansainvälisen rahoitusjärjestelmän kannalta? Eiväthän kreikkalaiset itsekään halua näitä pelastuspaketteja. No, rahat ehkä, muttei sitten muuta. Annettakoon heidän lopettaa maksut lainanantajilleen ja järjestää sitten taloutensa kansan tahdon mukaisesti: ei nimellispalkkojen leikkauksia, ei julkisten yritysten yksityistämisiä eikä saneerauksia. Antaa menon jatkua entiseen tyyliin, mutta ilman ulkomaista lainanottoa. Tai kukapa tietää: ehkä Kiina tai Venäjä hyvinkin olisi kiinnostunut rahoittamaan Kreikkaa? Tai ehkäpä sitten Venezuela?

Ulkoisen rahoituksen loppumisesta seuraisi luontevasti euroalueen jättäminen ja oman valuutan käyttöönotto. Tämä olisi myös pikaiseen talouskasvuun tähtävän politiikan edellytyksenä. Oma valuutta soisi hallitukselle - nykyiselle tai ennenaikaisten vaalien jälkeen valtaan astuvalle Nea Dimokratia -johtoiselle - mahdollisuuden vahvistaa kotimaista tuotantoa. Vaihtotase tasapainoittuisi, kun tuontihintojen jyrkkä nousu vähentäisi kysyntää ja suuntaisi sen kotimaisiin tuotteisiin. Jo tällä hetkellä havaittava viennin kasvu voimistuisi, mikä osaltaan parantaisi myös työllisyyttä. Kasvu synnyttäisi kasvuodotuksia ja sitä kautta lisää kasvua. Valtiontalouden tasapainottamista helpottaisivat alkuun velkojen korkojen ja kuoletusten poistuminen menopuolelta - viitisentoista prosenttia bruttokansantuotteesta! Tulevina vuosina kreikkalaiset päättäisivät, pyrkivätkö he valmistautumaan omasta rahapolitiikasta luopumiseen ja euroalueeseen liittymiseen vai säilyttävätkö oman valuuttansa ja itsenäisen rahapolitiikan.

Miksei näin? Angela Merkel lausui perjantaina 24. kesäkuuta huippukokouksen jälkeen ARD-kanavalle antamassaan haastattelussa, että uudelle pelastuspaketilla on tarkoituksena antaa aikaa... Aikaa mihin? Arvatenkin Kreikalle aikaa ryhtyä muuttamaan taloudessaan olevia rakennevääristymiä, supistamaan paisunutta julkista sektoria, tehostamaan hallintoa; kaiken kaikkiaan sopeutumaan elämään euroalueen osana ja ryhtymään lopulta sen tosiasialliseksi jäseneksi. Lainaa antaneille rahoituslaitoksille aikaa hankkiutua eroon Kreikan velkapapereista. Ja ennen kaikkea muille heikoille euroalueen valtioille aikaa viedä julkistaloutta kohti tasapainoa.

Merkelin perustelu lisärahoitukselle on kuin täyttymys monen uudistusmielisen kreikkalaisen vetoomukseen, ettei maan sallittaisi enää palata entiseen talouden, politiikan ja hallinnon menoon: tuhlauksen, korruption ja yleisen halvaantuneisuuden kynsiin. Euroopan maiden olisi käytettävä nyt käsillä oleva tilaisuus ja painostettava Kreikan valtaa pitävät uudistuksiin, jotka on viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan vältetty Euroopasta virranneiden tukien avulla sekä viimeisten kymmenen vuoden aikana vielä tämän lisäksi ylettömän velkaantumisen turvin. Tästä kirjoitti Kreikassa laajalti tunnettu tutkiva journalisti Tassos Telloglou saksalaisessa Die Zeit -lehdessä 16/6 (“Bitte lasst uns nicht im Stich! Athens Politiker können die Krise nicht meistern. Wir Griechen brauchen Beamte aus Brüssel.“ Älkää jättäkö meitä pulaan! Ateenan poliitikot eivät selviä kriisistä. Me kreikkalaiset tarvitsemme Brysselin virkamiehiä.)

Kreikkalaiset ovat kyllä yhtä mieltä siitä, että uudistuksia tarvitaan. Mutta useimpien uudistustahto yltää vaatimukseen rikkaiden verorasituksen kasvattamisesta, ei pidemmälle. Veronkierto närkästyttää, jos siihen ei ole itsellä mahdollisuutta, samoin korruptio. Toisaalta lahjusten antaminen ja ottaminen on osa talousjärjestelmää, eikä pontta tämän tavan muuttamiseen tunnu löytyvän. Miksi luopua tutuista käytännöistä, joiden avulla voi kuvitella jossain tilanteessa pystyvänsä löytämään oikotien - jossei aivan onneen, niin ainakin jotakuta toista paremmalle oksalle, vaikkapa valtion virkaan? Ja jos järjestys muuttuisi, mistä lapsille työpaikat kun suhteisiin perustuva sosiaalinen pääoma mitätöitäisiin? On vaikea kuvitella selviytymistä ilman mahdollisuutta mennä sen poliitikon puheille, jolle on järjestänyt joukon ääniä tai muuta hyvää.

Se, kuinka laajalle levinnyttä korruptio kussakin yhteiskunnassa on, riippuu ennen kaikkea korruption hyväksyttävyydestä, siis ihmisten asenteista. Tai kuten sen minulle muotoili eräs kreikkalainen sosiologi: Luuletko, että korruptiota esiintyisi, jos ihmiset tosiaan olisivat sitä vastaan?

Viime vuoden talousuudistukset ovat olleet lähinnä veronkorotuksia ja ansiotulojen leikkauksia. Tavarat ja palvelut ovat kallistuneet kohonneen arvonlisäveron myötä. Polttonesteet, savukkeet, ruoka: kaikki maksaa enemmän ja palkkapussi on entistä kevyempi. Talouden rakenneuudistukset ovat jääneet vielä enimmäkseen ehdotuksiksi, mutta sellaisinakin luoneet kauhukuvia yhdelle jos toiselle ammattiryhmälle. Kalliisti, ehkä osaksi lainarahalla, taksiluvan vanhuutensa turvaksi ostanut pelkää menettävänsä sijoituksensa. Apteekkarit, notaarit ja monet muut hyvätuloiset vapaiden ammattien harjoittajat kohtaavat entistä ahneemman verokarhun, samalla kun hallitus uhkaa kaataa suojamuurit kilpailun ja Euroopan Unionin lainsäädännön nimissä.

Närkästyneet kansalaiset kokoontuvat ilta illan perään Syntagma-aukiolle, parlamenttitalon eteen osoittamaan mieltään. Ammattiyhdistykset kehottavat yleislakkoon ja mielenosoituksiin lähes viikoittain. Lakkoja, työnseisauksia, ministeriöiden rakennusten sisäänpääsyn estämisiä on vähän väliä. Usein ne kohdistuvat Kreikan talouden kannalta keskeiseen matkailuelinkeinoon ja näkyvät myös ulkomaisissa tiedotusvälineissä. Kun risteilymatkailijat joutuvat seisomaan tuntitolkulla Pireuksen laiturilla odottamassa, että ammattiyhdistysradikaalit sallisivat paluun alukselle, ulkopuolisen tarkkailijan ymmärrys joutuu koetukselle: kreikkalaisethan ovat tarmolla kaatamassa omaa leipäpuutaan!

Mikäpä sitten on kirjoittajan mielipide lisärahoituksen mielekkyydestä? Sovitaan, että asia ratkaistaan sen perusteella, mikä on Kreikalle parhaaksi tässä tilanteessa tulevaisuutta ajatellen. Tällöin vastaus riippuu siitä, millaisen talouspolitiikan yleislinjan Kreikka valitsee. Päättääkö se tulla euroalueen todelliseksi jäseneksi ja tekee välttämättömät yhteiskunnalliset ja taloudelliset muutokset tätä silmällä pitäen - vai valitseeko se jatkossakin sopeutumisstrategiaksi rahapolitiikan, siis valuutan ulkoisen arvon jatkuvan heikentämisen kilpailukyvyn ylläpitämiseksi?

Valinta vaatisi poliitikoilta pontta luopua perusteettoman optimistisesta hymistelystä ja astua tavallisen kreikkalaisen tasolle selostamaan eri vaihtoehtoja, niiden etuja ja haittoja, edessä olevaa polkua lähivuosina ja myöhemmin, sen mukaan, kumpi tie valitaan. Tällaista ei ole näkyvissä. Sen sijaan jokainen talouspolitiikan muutos esitetään troikan (EKP, IMF ja Euroopan komissio) asettamasta pakkopaidasta johtuvana kansallisen päätösvallan menetyksenä, johon ovat pohjimmiltaan syyllisiä pahat voitonhimoiset pankit, pääasiassa Saksassa ja muualla ulkomailla. Ikään kuin Kreikka olisi ilman omaa syytään joutunut ensin velkaantumaan ja nyt sydämettömien ulkomaiden holhoukseen.

Vaikka maassa on yksittäisiä ihmisiä, jotka näkevät tämän hetkisissä vaikeuksissa mahdollisuuden karistaa yhteiskunnasta ja talouspolitiikasta vuosikymmenten virheet, heidän äänensä hukkuvat yleiseen meteliin. Kansan ja poliitikkojen - niin hallituksen kuin opposition - valinta näyttää olevan se, että talous sopeutetaan valuutan ulkoisen arvon turvin. Tämä on lyhyellä ajalla poliittisesti helpoin ratkaisu, siitä huolimatta, että maksukyvyttömyys ja siirtyminen takaisin oman erillisvaluutan käyttöön ravistelevat ankarasti kaikkia talouden toimijoita. Kohta kuitenkin alkaa näkyä talouskasvun merkkejä, jotka luovat toivoa paremmasta huomisesta. Syntyy uusia työpaikkoja, kun kilpailukyky vahvistuu. Olot vakautuvat. Olkoonkin, että tulotaso on pudonnut entisestään EU-kumppaneihin verrattuna.

 Minun mielestäni on.

Perustelen mieipiteeni seuraavasti. Asunto on sijoitus ja usein se ostetaan osin velaksi. Tänään ostetun asunnon maksuun saattaa kulua jopa 10-20 vuotta. Varat asuntolainan takaisinmaksuun tulevat ostajan palkka- ja pääomatulosta. Keskipitkällä, noin viiden vuoden jaksolla, asuntojen hintakehityksen ei pitäisi poiketa kansantuotteen kehityksestä. Kansantuote taas ei hypähtele miten sattuu – vuositasolla nousu jää muutamaan prosenttiin.

Kansantuotehan koostuu tuotannon hedelminä jaettavista palkka- ja ja pääomatuloista; bruttokansantuotteesta on tuotantovälineiden kulumisesta aiheutuvat poistot tekemättä. Siksi olisi yllättävää, ellei peräti mahdotonta, että asuntojen hinnat kohoaisivat nopeammin kuin kansantuote. Tässä oletetaan, että asuntohinnat nousevat kysynnän takia ja että kauppa käy.

Viimeisten 27 vuoden aikana vanhojen kerrostaloasuntojen keskineliöhinta onkin seuraillut bruttokansantuotteen kehitystä varsin uskollisesti. Tästä on ainoastaan kaksi poikkeusta.

Vuosina 1987-88 asuntojen hinnat kiiruhtivat selvästi kansantuotetta nopeammin. Kun kansantuote vuonna 1989 kääntyi laskuun, olivat asuntojen hinnatkin jo matkalla alamaihin. Laskua kesti vuoteen 1992, ja sen jälkeenkin asuntojen hinnat käyttäytyivät odottavan varovaisesti ennen kuin ne vuonna 1996 yhtyivät kansantuotteen kehitykseen.

Toinen hintakupla on meneillään par’aikaa. Kun Lehman-Brothers sai maailman pankkijärjestelmän polvilleen, tapahtui myös suomalaisasuntojen neliöhinnoissa nytkähdys alas. Täältä hintojen nousu kuitenkin jatkui vuosineljännes toisensa jälkeen. Vuoden 2009 loppuun mennessä hinnat olivat jo palautuneet nytkähdystä edeltäneelle tasolle, ja nousu näyttää jatkuvan.

Miten lienee kansantuotteen laita? Vuonna 2010 nytkähdystä edeltänyt tuotanto on edelleen saavuttamatta. Tämä näkyy oheisessa käyrässä niin, että kansantuote takertelee nollakasvun uralla, mutta asuntojen hinnat ovat kurottaneet melkoisen pesäeron kansantuotteeseen – semmoista ei ole nähty sitten 80-luvun lopun.

Aikanaan asuntojen neliöhinta yhtynee uudelleen kansantuotteen kehitykseen. Pelkään, että se tapahtuu niin että asuntojen hinnat putoavat n. 500 €/m².

Toivottavasti tämä analyysi on väärä. En toivo pahaa pankeille, enkä niille asunnonostajille jotka ovat käyttäneet tilaisuutta halvan lainan ottamiseen ja hankkineet väljän asunnon. Niillä kotitalouksilla, joilla kahden aikuisen työpaikat säilyvät eikä tuleva korkojen nousu vipua taloudenpitoa raiteiltaan, ei ole hätää: ulkomaanmatkoihin ja uusiin iP-laitteisiin jää vain hiukan vähemmän rahaa kulutettavaksi. Työpaikan menettäviltä, eroavilta tai ylivelkaantuneilta voi sitten taas mennä kotikin pakkohuutokauppaan, aivan kuin silloin 20 vuotta sitten.
 

Epäilen, että pankit ovat sotkeutuneet kehittyneisiin rahoitusinstrumentteihin niin perinpohjaisesti, etteivät enää itsekään tiedä, mihin ovat rahoja sjoittaneet. Näin kävi USA:n asuntolainajohdannaisten kanssa. Riskinä on myös, että ne antavat liikaa lainaa - tai liian alhaisella korolla - sellaisille, jotka eivät tulevaisuudessa pysty maksamaan lainojaan takaisin. Ja sitten kun Musta Pekka jää yksinään pankin käteen, huudetaan valtiota apuun!

Haluaisinkin ryhtyä uuden pankin asiakkaaksi; sellaisen, jonka pankkitoiminta on tervettä peruspankkitoimintaa.


Minä ja muut asiakkaat tallettaisimme palkkatulomme käyttötilille, maksaisimme verkkopankilla laskumme; nostaisimme tarvittaessa kortilla automaatista käteistä tai vilauttaisimme luottokorttiamme. Ylijäämän siirtäisimme korkeakorkoiselle säästötilille, joiden korko määräytyisi markkinoilla.

Ne meistä asiakkaista, jotka tarvitsisivat rahaa asunnon- tai autonostoon, saisivat pankista lainaa hankkeilleen, tosin vasta huolellisen luottokelpoisuusselvityksen jälkeen. Korko olisi vain hiukan markkinakorkoa korkeampi, jos lainanottajan palkka juoksee säännöllisesti ja vakuudet ovat kunnossa. Pankki voisi myös rahoittaa maksuvalmiita ja kannattavia yrityksiä, tietenkin sellaisia joilla on riittävät vakuudet tai takaukset.

Tässä pankissa johtajan ammattitaitoa olisi luottokelpoisuuden arviointi, hän tuntisi laumansa. Jos kannattavia hankkeita ei olisi tarjolla, hän ei lähtisi tyrkyttämää rahoja niille, joiden takaisinmaksuun ei voi luottaa, vaan sijoittaisi varat Suomen Pankkiin. Erityisen epäluuloisesti hän suhtautuisi johdannaisiin: lainan vakuudeksi eivät kelpaisi paketoidut paperit, joiden taustalla oleva omaisuus on jo moneen kertaan pantattu.

Pankin työntekijöiden palkat, tietoliikenne- ym. palveluiden kulut sekä pankin omistajien osingot maksettaisiin kohtuullisista palvelumaksuista sekä otto- ja antolainauksen korkoerosta. Luottoekspansion takia antolainaus voisi olla hiukan ottolainausta runsaampaa ja siksi talletuskorotkin kohtuullisia.

Jos joku meistä asiakaista haluaisi sijoittaa osakkeisiin, johdannaisiin tai ravihevosiin, hän voisi kääntyä alan toimijan puoleen. Minä en halua, että palkkapankkini toimisi kasinona.

Niin rahan lainaamisessa kuin säästämisessäkin on kaksi osapuolta, molemmat vapaaehtoisesti mukana: asiakas ja pankki. Laina-asiakkaan tulee lähtökohtaisesti maksaa saamansa laina tulevaisuudessa takaisin - joko palkastaan tai yritystulostaan. Pankin taas tulee taas varmistua siitä, että lainansaaja pystyy maksamaan lainansa takaisin. Säästäjän tulee voida luottaa siihen, että pankki pitää hänen rahoistaan parempaa huolta kuin hän itse – muutenhan hän piilottaisi säästönsä sukanvarteen.

Huonoina aikoina, silloin kun työttömyys uhkaa tai yritystulot supistuvat, pankin ei pidä pyrkiä käyttämään koko lainanantomahdollisuuksiaan, koska luotettavia sijoituskohteita ei silloin ole tarjolla. Tämä on käsittääkseni terveen pankkitoiminnan perusta. Pankin ansaitsemismahdollisuuksia rajoittaa kannattavien sijoituskohteiden, ei keinotekoisten luottoekspansiomahdollisuuksien puute.

Muuten, mielestäni Kreikan valtionlainat eivät ole luotettava sijoituskohde, koska Kreikka ei pysty keräämään veroja ja siten maksamaan lainojaan takaisin. Pankkini johtaja ei sellaisia papereita kehtaisi edes sijoituskohteena mainita.
 

 Jalkapallo on kansakunnan talouselämän peili. Suomalaiset ovat viheriöllä, kuten taloudessaan, ahkeria puurtajia. Toisinaan puurtamisen tuloksena saattaa olla yllättävä onnenkantamoinen, jalkapallossa maali, jopa otteluvoitto; talouspuolella saatetaan saada paperirulla tai toimiva taskupuhelin myydyksi. 

Saksa ahertaa tehokkaasti, saa paljon aikaan, mutta usein kompastelee itse luomaansa byrokratiaan ja pedanttiseen nipotukseen.

Entäpä Ranska? Etelä-Afrikan potkupallokisoissa tapahtui suunnilleen seuraavaa. Ranskan pelit eivät sujuneet. Niin voi käydä kenelle tahansa – vastassa on kaiken aikaa maailman huippuja. Pelaajia harmitti, yhtä jopa niin paljon, että hän arvosteli joukkueen valmentajaa. Sellainen ei vetele, menköön kotiinsa: Ei jalkapallo yhtä miestä kaipaa. Vive la France!

  Muitakin pelaajia harmitti. Ei meitä sovi kohdella kuin koiria. À la Bastille! C'est la révolution! Tai ainakin aika lähteä tallustelemaan grève-rantahiekalle. - Eivät ne pelit tosin lakkoilusta parantuneet.

Miten on taloudessa ja työelämässä? Niillä, jotka rakentavat Suomen 5. ydinvoimalaa, on varmaan ensikäden tietoa. Omat havaintoni muista yhteyksistä saavat vahvistusta potkupalloilijoiden käyttäytymisestä – ehkä tällaiset käyttäytymismallit imetään jo lastentarhassa ja nappulalligassa?

  Käsitykseni on, että Ranskassa sinsänsä järkevät ja tulevaisuuteen suuntautuneet yrityssaneeraukset ovat vaikeita paikkoja. Voittoa tuottavan yrityksen kun ei ole sosiaalisesti sopivaa vähentää työvoimaa. Ei, vaikka taantuma olisi jo hyvässä vauhdissa, ja yritysjohto yrittäisi säilyttää edes muutaman työpaikan.

  Hanna Favorin'kin olisi voinut sanoa kansakoulun maantiedossa, että Ranskassa keskustelukulttuuri on hyvin kehittynyttä, ja asioiden perusteluun paneudutaan huolella. Siksipä yhdestä jos toisestakin liikennerikkeestä selviää selityksellä. Siitä, että perustelee oman kantansa ja käyttäytymisensä, ei ole tarpeen pelätä lisärapsuja “virkavallan vastustamisesta”, kuten maissa, joissa hallintokulttuuri juontaa juurensa itäisistä despotioista. 

  Niinpä sitten melkein mitä tahansa voi perustella millä tahansa. Ranskalaiset ovat karteesiolaisia, toiset enemmän ja toiset vähemmän.

  Mahtaako missään muussa länsimaassa olla tapana, että työntekijät ottavat yrityksen johdon panttivangiksi työehtoneuvottelujen vauhdittamiseksi? Että paikalliset mansikanviljeliät kaatavat Espanjasta tulevat tuontimarjat maantielle. Ja että virkavalta katsoo tapauksia läpi sormien?

  Jalkapallotapaus osoittaa, että pelaajat, tuo palloa potkiva proletariaatti, oli syvästi loukkaantunut joukkueenjohdon käyttäytymisestä. Ottakoon johto opikseen: Älä loukkaa ranskalaista.
 

Neuvottelut rahoitusavusta Kreikan maksuvalmiuden pönkittämiseksi - muiden euroalueen maiden rahoituksella - jatkuvat kuumina Ateenan keväässä. Tärkein tulos näyttää olevan se,  että Kreikalle on joka tapauksessa luvassa rahaa, eikä aivan vähän. 

Summat, joista puhutaan, ovat suuria ja siksi avustusoperaation olisi perustuttava realistiseen tilannearvioon. Apu olisi suunnattava niin, että se tukisi Kreikan tulevaa talouskehitystä - eikä vain pelastaisi niitä pankkeja, jotka ovat Kreikan suurimpia velkojia.

Kreikan lähivuosien talouskehitykselle on periaatteessa kolme vaihtoehtoista näkymää.
 

Näinhän sen pitäisi mennä...

Muut euromaat laittavat likoon tänä vuonna ainakin tähän mennessä luvatut 45 mrd. euroa, sitten seuraavina vuosina tarpeen mukaan. Tämänhetkisen arvion mukaan tarvittaneen yhteensä ehkä 120 mrd. euroa.

Kreikan hallitus sitoutuu panemaan toimeen tarpeelliset säästöt ja rakenneuudistukset, jotka lopulta muutaman vuoden kuluttua tervehdyttävät talouden ja takaavat Kreikalle kilpailukykyisen kasvun euroalueen jäsenenä.

Oleellisena osana tätä näkymää on, että Kreikan hallitus - yhdessä pääoppositiopuolueen kanssa - selittää tilanteen ja sen vaatimat toimet kansalaisille.

Ammattiyhdistysliike sitoutuu kansalliseen pelastushankkeeseen, hyväksyy palkanalennukset ja luopuu lakkoilusta. Villit, ääriainesten aikaansaamat lakot ja muu rettelöinti pannaan kuriin. Kansa ymmärtää tilanteen ja tukee hallituksen linjaa. Luottamusta hallitukseen lisäävät sen toimet korruption ja veronkierron vähentämiseksi. 


...mutta näin siinä saattaa kuitenkin käydä

Muut euromaat osallistuvat Kreikan pelastusoperaatioon edellisen näkymän mukaisesti. Kreikan hallitus jatkaa nykyistä linjaansa ja lupaa pitkien neuvottelujen jälkeen uusia toimia.

Lakiesityksiä tehdään ja ne hyväksytään parlamentissa, mutta tuloksia ei synny. Suuret lainaerät tulevat maksuun, ja taas tarvitaan lisärahoitusta. Uusia toimia, aiempaa pitemmälle meneviä, sovitaan rahoittajien kanssa. Taas hyväksytään lakeja.

Taustalla on kuitenkin ajatus: lakeja ei tarvitse noudattaa. Nehän on säädetty rahoittajien tyydyttämiseksi, ei siksi että niitä pitäisi noudattaa.

Erilaiset ammattijärjestöt tai intressiryhmittymät panevat toimeen villejä lakkoja tai sulkevat muutoin toisilta, täysin ulkopuolisilta, työntekijäryhmiltä pääsyn työpaikoille. Tuhannet risteilymatkustajat hypistelevät luottokorttejaan ankkuroituina Pireauksen satamaan, koska villit lakot estävät maihinpääsyn. 

Tuomioistuimet julistavat nämä toimet lainvastaisiksi, mutta hallitus sallii ne olemalla estämättä niitä.

Valtio ei kykene keräämään veroja ja maksuja, kun asianomaiset virkailijat eivät pääse työpaikoilleen. Kaupan ala ei saa tuontitavaroita tullivarastosta, kun tullivirkailijat eivät ole töissä.

Kreikka kuitenkin pysyy euromaana, sillä tällä välin Euroopan keskuspankki on Saksan tuella muuttanut rahapolitiikkaansa ”kasvua tukevaksi”. Talouteen on alettu pumpata rahaa, kun on tullut selväksi, että Etelä-Euroopan maat eivät kykene sopeutumaan vakaan rahanarvon oloihin. Kreikkalaisten käytettävissä olevia tuloja siis alennetaan, mutta inflaatiolla. Samalla muidenkin eurot alkavat menettää arvoaan...

Olisiko tämä parempi vaihtoehto?

Ennen mittavan pelastuspaketin hyväksymistä muut euromaat ottavat aikalisän. Ne arvioivat, että Kreikka ei yhteiskunnallisten ja taloudellisten erityispiirteidensä vuoksi yksinkertaisesti sovellu euroalueen jäseneksi. Se ei ole valmis sopeuttamaan julkista ja yksityistä taloudenpitoaan vakaan yhteisvaluutan oloihin.

Kun euroalueen ydinvaltiot eivät ole halukkaita luopumaan yhteisvaluutan aikaansaamista hyödyistä ja vakaan euron politiikasta, ne päättävät antaa huomattavaa rahoitusapua, jotta Kreikka voi ottaa käyttöön oman erillisvaluuttansa.

Tämä tarjoaa Kreikan hallitukselle mahdollisuuden tulevaisuudessa kehittää maan taloutta kreikkalaisen mallin mukaan: suhteellisen korkeata inflaatiota seuraava valuutan devalvoituminen palauttaa takaisin talouden kilpailukyvyn, aiheuttamatta yhteiskuntarauhaa rikkovia mielenosoituksia tai laajamittaista lakkoliikehdintää.

Malli osoittautuu Kreikalle sopivaksi huolimatta siitä, että erillisvaluutan käyttö aiheuttaa kustannuksia. Yritykset ja julkinen sektori maksavat lainoistaan huomattavasti korkeampaa korkoa kuin euroalueen vastaavat toimijat, mutta erillisvaluutan tuomana huomattavana etuna on talouden tasaisempi kehitys.
 

Eurajoki, Pyhäjoki tai Simo saavat uutta potkua, kun uudet ydinvoimalahankkeet lähtevät käyntiin. Talouden kannalta valon ja voiman lisäkapasiteetti on hyvä päätös. Yritän perustella miksi ja kenelle.

Kansantalouden kannalta investoinnit, siis "kiinteän pääoman bruttomuodostus", on - ainakin lyhyellä tähtäyksellä - aina toivottavaa. Vaikeinta on löytää investoja, joka uskoo hankkeeseen niin paljon, että on valmis ottamaan pankista lainaa, käärimään hihat ja laittamaan kauhan heilumaan. Kansantalouden kannalta houkutus on siinä, että investoinneissa pankeista saadaan talouteen rahaa lähestulkoon välittömästi, eivätkä yksityisen ja julkisen kulutuksen rajoitukset jarruta rahankäyttöä. Yksityistä kulutusta kun rajoittavat kotitalouksien tulot  tai viimekädessä luottokelpoisuus - julkista taas verotulot ja budjettivaje.

Investoinnit ovat hyväksi kansantaloudelle siksi, että ne tuovat tuloa yrittäjille ja palkkaa työntekijöille. Myös tuonti lisääntyy, mutta vempeleiden ja nippeleden tuonti ulkomailta tuo työtä myös kotimaahan, sillä putket ja piuhat täytyy ruuvata paikoilleen Suomen kylmissä oloissa. Ainapa joku suomalainenkin asentaja pääsee pois kortistosta jonkun puolalais- tai venäläisporukan jatkoksi työkalupakkia kantamaan.

Yrittäjien tulot samoin kuin työntekijöiden palkat maksetaan lainarahalla hankkeen toteutusaikana, joten ne kaunistavat kansantuotelukuja jo niinä kuukausina, vuosineljänneksinä ja vuosina kun hanke on käynnissä. Lisäksi Simon ja Eurajoen isännät voivat vuokrata aittansa ja latonsa ulkomaisten työporukoiden asunnoiksi ja näin rahaa pujahtaa lisää Suomen kansantalouteen, vaikka työvoima tulisi ulkomailta.

Kaikki tämä talouden kasvu lähtee siis käyntiin lainarahalla, eikä se ole keneltäkään pois. Ylistetty olkoon se rohkea yrittäjä joka moiseen hyväntekeväisyyteen ryhtyy!

Hankkeen mahdollisia toteuttajia on jo jonossa odottamassa tarjouskilpailun alkua. Nämä yritykset Ranskasta, Saksasta, Venäjältä, Yhdysvalloista tai Koreasta ovat kiinnostuneet voittamaan hankkeen itselleen, koska useimmiten tarjoukset ovat niin hinnoitellut, että hankkeen toteuttaja saa tilaajalta kulujensa lisäksi voittoa osakkeenomistajien tuottovaatimusten tyydyttämiseksi.

Toteuttajienkin käsiin raha kiertää nopeasti: lainaa tarvitaan, mutta vain siihen asti, että laitos valmistuu ja tilaaja maksaa viimeisen erän kun voimalaitos hyrähtää käyntiin ja alkaa tuottaa sähköä. Suuressa hankkeessa on mahdollista taitavan toteutuksen avulla saavuttaa erittäin hyvä kannattavuus, mikä lisää kiusausta vaikuttaa oman tarjouksen hyväksymiseen valinnan avainhenkilöille suunnatuin lahjuksin. Onneksi Suomessa sellainen peli ei toimi, ja useimpien tarjoajien omat eettiset säännötkin kieltävät tällaisen toiminnan.

Hyötyjiä ovat ne kunnat jotka saavat tällaisen suurhankkeen houkuteltua alueelleen. Hankkeen toteutusaikana se työllistää myös sellaista työvoimaa, joka muutoin on vaikeasti työllistyvää. Kaikeinlainen taloudellinen toimeliaisuus lisääntyy toteutuspaikkakunnalla ja lähikunnissa: asuntoihin löytyy vuokralaisia ja kauppa käy kun matkatyöläiset hankkivat eväitä.

Pidemmällä tähtäyksellä sijaintikunnat pääsevät hyötymään vuosikymmeniksi voimalaitosten maksamista kiinteistöveroista. Mahtavatko Eurajoen suunnistajat saada harjoitushallin tunturisuunnistuksen talviharjoittelua varten?

Todellista rohkeutta ja kylmäpäisyyttä vaatii se, että uskaltautuu pankinjohtajan puheille pyytämään muutaman miljardin lainaa ydinvoimalaitoksen toteuttamista varten. Hallitus, sijoituskunnat, voimalaitostoimittajat, suuremmant ja pienemmät alihankintayritykset sekä paikalliset asentajat ovat jo ahnaina odottamassa osaansa muutaman seuraavan vuoden aikana jaettavasta potista.

Sijoittamisen ajatuksena on, että rahoittajien tuella tehdään investointivaiheessa rahantekokone, johon sijoitetut rahat saadaan takaisin tulevien vuosien ja vuosikymmenten tulovirtana. Usein julkisia suurinvestointeja on hankala perustella. Esimerkiksi moottoritien rakentamisen jälkeen kukaan ei hyödy niistä pennin pyörylää tulovirtana (paitsi Lahden moottoritiestä), varsinkaan kun ihmiset muuttavat moottoritien myötä kasvukeskuksista kauemmas asumaan - ja sitten kolhivat toisiaan ja stressaantuvat kun moottoritie tukkeutuu ruuhka-aikana.

Ydinvoimalan kohdalla kaikki on toisin, ja investointi takaa varman tulovirran kymmeniksi vuosiksi. Lainan takaisinmaksun hoitavat korkojen kanssa sähkön ostajat. Sähkön kuluttajia ovat Suomen kaikki kolmatta miljoonaa kotitaloutta sekä teollisuus. Rapistuva savupiipputeollisuus on lyömässä laudat oviin ja siirtymässä halvemman raaka-aineen ja työvoiman perässä kaukomaille, mutta jäljelle jäävät nuo kaksi ja puoli miljoonaa kotitaloutta, jotka omistavat noin puoli miljoonaa kesämökkiä.

Kotitalouksien sähköntarve on loputon. Arktisissa oloissa sähkön lämmityskysynnän voi moninkertaistaa: Nokeavat öljy-, kaasu- ja puulämmitykset on syytä korvata puhtaalla ydinsähkölämmityksellä. Puoli miljoonaa kesämökkiä on puuttuvilta osin sähköistettävä, jotta syöpää aiheuttavien pienhiukkasten tuotanto lakkaa; saunojen kiukaat tulee vaihtaa sähkölämmitteisiksi. Taloyhtiöiden tulee hiekoituksen sijaan asentaa vastukset piha-alueille. Kävelykadut on sähköistettävä. Laskettelurinteisiin on asennettava kaamoksen ajaksi ulkoilmasolariumlaitteet...

Tällaisella sähkönkulutuksen kasvuskenaariolla ydinvoimalaitokset ovat kannattavia myös niiden tilaajille, eivätkä vain lyhytnäköisesti kansantaloudelle, laitosten toimittajille ja sijaintikunnille. Ja onko ainoakaan tuotettu wattitunti jäänyt koskaan kuluttamatta?

Edellinen viikonloppukirjoitus kiinnitti huomioni Tilastokeskuksen toimialaluokituksen ryhmään "K74" Liike-elämää palveleva toiminta, joka on näennäisesti vetänyt viime vuosien talouskasvua.

Kyse on palveluista, jonka kulutusta me tavalliset kuluttajat tuskin olemme lisänneet miljarditolkulla viime vuosina. Tosin toimialaan kuuluvat mm. lakipalvelut, joille saattaa ilmetä kasvavaa kysyntää huonosti valitun puolison tai naapurien kanssa rettelöidessä.

Kuka siis ostaa liike-elämän palveluita? Sen pitäisi käydä ilmi Tilastokeskuksen panos-tuotos taulukoista. - Lukijat oikaiskoot minua, mikäli tulkitsen lukuja väärin. Jos niin teen, en tee sitä tahallani vaan silkasta tyhmyydestä.

Panos-tuotos taulukot kuvaavat palvelujen hankintaa ostohintaisina. Se on eri asia kuin toiminnan tuottama arvonlisä, mutta kelvatkoon tässä yhteydessä.

Liike-elämän palveluiden käyttö lisääntyi 5,4 miljardia euroa vuosina 2003-2006. Tästä viennin kasvun osuus oli 1.4 miljardia, josta melkein kaikki oli vientiä EU:n ulkopuolelle.

Ei liene yllätys, että teollisuudessa liike-elämän palveluiden käyttöä lisäsi eniten "Radio-, televisio- ja tietoliikennevälineiden valmistus", lähes 0,9 miljardilla. Tämä toimiala ei taida olla mitään kuvaputkien ja putkiradioinen valmistusta, vaan toiminnan takana on N-alkuinen klusteri.

Rakennustoiminta lisäsi liike-elämän palveluiden käyttöä 0,3 miljardilla, elintarvike-, puutuote ja koneteollisuus kukin n. 0,1 miljardilla.

Kauppa lisäsi voimakkaasti näiden palvelujen käyttöä: tukkukauppa ja agentuuritoiminta 0,3:lla, moottoriajoneuvojen ja polttoaineiden kauppa sekä vähittäiskauppa kumpikin 0,2 miljardilla.

Palvelupuolelta löytyy kuitenkin kaikkein suurin kummajainen: liike-elämää palveleva toiminta osti välituotteeksi saman toimialan palveluita vuonna 2006 peräti 0,6 miljardilla eurolla enemmän kuin vuonna 2003.

Näyttääpä siltä, että kirjanpitäjät, lakimiehet ja insinöörit ovat vihdoinkin keksineet talouskasvua tuottavan ikiliikkujan!

 Ensinnä tulisi mieleen, että kauppa on kasvanut, kun kuluttajat ovat vaihtaneet tietokoneet, matkapuhelimet, käyttöjärjestelmät ja tuulipuvut uudempiin vuosimalleihin usen kerran vuodessa.

Toiseksi arvaisin, että teollisuus on edelleen Suomen talouden tukijalka, ja entistä kiiltävämmät paperilaadut, massiivisemmat dieselmoottorit, sulavalinjaisemmat matkapuhelimet ja omatoimisemmat laitteet ja kojeet valloittavat maailmaa ja tuottavat palkkoja ja pääomatuloja valtion verotettavaksi talouden pyörittämiseksi.

Kolmantena ehdokkaana on rakennustoiminta, joka sentään näkyykaikkialla levittämässä entistä ohuempia asfaltti- ja betoni- ja maalikerroksia entistä pidemmille tie- ja katuosuksille sekä korkeammille seinille.

Kolmas arvaus meni oikeaan suuntaan, muttei osunut nappiin sekään. 

Tilastokeskuksen vanhassa toimialaluokituksessa on kummajaisena "Kiinteistö- ja liike-elämän palvelut". Absoluuttisina lukuina "K" toimiala on kasvanut paljon ja tasaisesti vuosina 2002-2003. 

Kiinteistö- ja liike-elämän palvelut koostuu kahdesta tasavahvasta komponentista. Ensimmäinen on asuntojen vuokraus. Tämä tuntuu uskottavalta: monet asuvat vuokralla ja vuokrat ovat korkeita. Mahtaako luvun takana piileksiä myös omistusasumisen laskennallinen vuokratuotto, jota kasvuhaluiset poliitikot tuskin malttavat kovin pitkään olla verottamatta?

Toisena komponenttina on - ainakin minulle yllätykseksi - erilainen liike-elämää palveleva toiminta. Kirjanpito, insinööri- ja konsulttitoimistot kuuluvat tähän luokkaan. - Kyllähän noita konsultteja parveilee varsinkin julkishallinnon rakennusten ala-auloissa verkkojaan virittelemässä, mutta se, että toimialan kasvu, siis euroissa mitattuna, on viime vuosina ylittänyt kaupan, majoitustoiminnan, liikenteen ja hyvinä vuosina peräti rakennustoiminnankin yksittäisen arvonlisän, se on lähestulkoon järkyttävää.

Teollisuus kokonaisuutena on kumminkin hyvien vuosien kasvuhuumassa onnistunut tuottamaan enemmän palkkoina ja pääomatuloina jaettavaa ja verotettavaa kuin konsulttipalvelut yksinään.

Insinöörituttavat aikoinaan naureskelivat palveluyhteiskuntaan siirtymistä: Ei sellainen kasvu pitkälle vie, että aletaan pestä toinen toistemme sukkia. Kyllä teollinen valmistus on ja pysyy Suomen talouden perustana. - Palveluyhteiskunnan suuntaan on kuitenkin menty jo niin pitkälle, että sukanpesupalvelut tarvinnevat  konsultteja markkinoinnin, tuotannon ja kirjanpidon asiantuntijatehtäviin.

Taitaapa siinä sukanpesijälle jäädä aika pieni siivu elämiseen.

 Satamatyö on kieltämättä vaativaa. Pakkasrajoja ei tunneta, ympärillä liikkuu ahtaissa tiloissa suuria koneita ja raskaita taakkoja. Möljä on usein liukas ja bulkkialuksen ruumassa ahtaaja saa limakalvoilleen juuri sellaista pölyä, mitä on laivaan ahtaamassa tai sieltä purkamassa. Työtahti on kiivas, sillä laivoilla on kiire tuottamaan korkoa sijoituksille.

Siitä huolimatta, että ahtaaja on palkkansa ansainnut, minua ihmetyttää suuresti lakon ajakohdan valinta. Jollei nyt syynä satu olemaan hyvät maaliskuiset pilkkisäät.

Olisikohan käynyt niin, että perusteettoman talousoptimismin rekyyli on iskenyt takaisin?

Suomen taloudessa menee heikosti. Bruttokansantuote laski viime vuonna yli seitsemän prosenttia, enemmän kuin 90-luvun lamassa. Erityisesti supistuneen ulkomaankaupan hyydyttämä teollisuustuotanto putosi, peräti viidenneksellä. Eniten supistuivat metalli- ja paperiteollisuus. Juuri näiden toimialojen tuotteet kulkevat satamien kautta. Niinpä ahtaajien luulisikin suhtautuvan nöyrästi tulevaisuuteensa. 

Positiivinen ajattelu on eräänlainen ratkaisu silloin, kun asiat menevät huonosti. Talousoptimismissa pyritään muun muassa nytkähdyttämään talouskaruselli iloisempaan vauhtiin lisäämällä yksityistä kulutusta. Vuonna 2009 yksityinen kulutus, joka oli noin kaksinkertainen verrattuna julkiseen kulutukseen, väheni vain pari prosenttia, ja oli yli puolet bruttokansantuotteesta.

Koska yksityisen kulutuksen osuus talouskarusellin pyörittäjänä on noinkin merkittävä,  tuntuu ymmärrettävältä, että taloutta yritetään saada pyörimään kannustamalla kuluttajia kuluttamaan.

Mutta kukapa uskaltaisi kuluttaa, jos tulevaisuus näyttää synkältä? Siksi tarvitaan positiivisia viestejä siitä, miten talous ikään kuin jo olisi kääntynyt kasvuun. Huolimatta siitä, että ainakin vienti vielä takkuaa.

Ja keitä ovat nämä potentiaaliset kuluttajat, positiivisten talousuutisten kohteet? Keitäpä muita kuin minä, sinä ja  - muiden mukana - satamien ahtaajat.

Viimeksi mainitun ryhmän kohdalla talousoptimismin viesti näyttää menneen ertyisen hyvin perille. He kun ovat jo ulosmittaamassa kasvun hedelmiä, ennen kuin kasvu on edes nytkähtänyt liikkeelle. Onnea vaan yritykseen.

Taloustieteellä on kovasti pyrkyä eksaktien tieteiden joukkoon. Tämä käy ilmi, jos selailee alan edistyneempiä oppikirjoja. Eipä taida sellaista ylemmän matematiikan aluetta löytyä, jolla ei olisi yritetty selittää talouden rakenteita ja kehitystä.

Kuten muissakin tieteissä, teorioilta voi odottaa, että ne toimivat käytännössä. Insinöörit saavat sähkömoottorin pyörimään, vieläpä halutulla kierrosnopeudella. Kemistit onnistuvat tekemään Päijänteen vedestä juomakelpoista, jopa Vantaankin. Fyysikot ovat onnistuneet hallitsemaan, joissakin oloissa, radioaktiivista hajoamista.

Kaikki nämä eksaktien luonnontieteiden esimerkit perustuvat teorioihin ja malleihin. On huolelisesti tarkkailtu luontoa, tehty kokeita, havaintoja; on kokeiltu ja erehdytty sekä opittu erehdyksistä. Tuloksena on saatu malleja, jotka toimivat - joiden avulla onnistutaan ennustamaan kohdejärjestelmien käyttäytymistä.

Työkaluna kaytetään matematiikkaa. Ja kuten minkä tahansa tarvekalun kohdalla, käyttö on auttanut parantamaan työkaluja; työkalujen parantaminen on auttanut parantamaan teorioita ja niin edellen. On syntynyt itseään vahvistava prosessi, edistystä.

Miten on taloustieteen laita? Työkaluihin - useimmiten muiden tieteiden tarjoamiin - tartutaan hanakasti ja intoa puhkuen. Silti, säännöllisesti tapahtuu niin, että talouskriisit yllättävät monet. Joukossa on kuitenkin aina niitä jotka ennustivat kriisin jo aikoja sitten. Tämän saamme tosin tietää aina jälkikäteen.

Nämä taloustieteilijät ja -toimittajat ovat melkoisen sekalainen joukko, kukin vetämässä omaan suuntaansa. Vaikuttaa siltä, että ei ole yhtä ymmärrystä tieteen perusteista, niin että edes perusasioista vallitsisi yhteisymmärrys. Vapauttaako markkinoita vai elvyttää? Ja mitä sitten tapahtuu?

Luonnontieteisiin verrattuna talousmiesten toiminta muistuttaa eniten niitä kokeita, joita vuonna 1986 keväisenä yönä tehtiin unenpöpperössä Tsernobylin ydinreaktorissa. Talouskokeiden tulokset tosin tulevat monin verroin kalliimmiksi.

Kreikka on sivistyksen kehto, mutta tuo kehto heiluu rahamarkkinoilla kuin lastu Egeanmeren laineilla. Eikä pelkästään rahamarkkinoilla: kreikkalaiset ovat itse keikuttamassa kehtoansa entistä huimempaan vauhtiin.

Maanviljelijät sulkivat sisämaan solat jo viikkoja sitten, ties miksi, mutta tiesulut on hiljattain purettu. Kiristäminen taisi taas tuottaa tulosta? 

Hallitus ponnistelee Herkuleen lailla rahoittajien luottamuksen saavuttamiseksi. Ministerit kiertävät maailmaa rahan ja poliittisen tuen perässä kuin Odysseus aikoinaan.

Keskeinen ratkaisu valtion rahoitusalijäämän tasapainottamiseen on veronkierron estäminen. Myös julkisen sektorin palkkoja uhataan leikata. Tämä on saanut kansan kaduille, eikä se paranna rahoittajien luottamusta.

Kreikka on mainio matkailumaa. Alkuperäiskunnossa olevat rauniot, rehelliset ja ystävälliset matkailualan työntekijät, aurinko, meri, ruoka ja viini - mitä muuta matkailija voisi kaivata? Saaristossa yhdyskuntarakenne on pidetty ihmisen mittaisena. Hyvän käsityksen tästä saa vierailemalla Samokselta Kusadasissa: Vathissa tai Pythagorionissa ei näy jälkeäkään Kusadasin magalomanisista jättiläishotelleista ja lomabetonilähiöistä.

Kreikka oli onnensa kukkuloilla, kurottamassa Olympon jumalien seuraan vuosikymmenen alussa. Ensinnäkin, Kreikka oli liittynyt euroalueeseen, kaikkien yllätykseksi, ainakin paikallisten tilastoviranomaisten - niin parhaansa kuin olivatkin tehneet tilastojen väärentämiseksi lähentymiskriteerien vaatimuksiin sopiviksi.

Ja parempaa seurasi:  Euroopan jalkapallomestaruus tuli yllätyksenä, samoin syrtakin tahdissa kiihtyneet Olympiakisojen valmistelut, jotka kulminoituivat - jälleen kaikkien hämmästykseksi - erinomaisen onnistuneiksi kisoiksi. Kaiken tämän kruunasi  ruotsalaistypsyn Kreikalle saavuttama Eurovision laulukilpailun voitto - aivan kuin paksussa sokeriliemessä uitettu, E-vitamiineilla punaiseksi kyllästetty kirsikka kruunaa kermakakun . 

Näistä ruumin- ja hengenkulttuurin korkeuksista on sittemmin tultu syvälle, nopeasti ja voimalla.

Talouskasvua ja melkein kaikkea mitataan nykyään bruttokansantuotteen kasvulla. Siksi on kiehtovaa ruotia, mistä se kasvu tulee.  Ja ennen kuin päästään käsiksi kasvuun, on ymmärettävä, mitä se bruttokansantuote oikein on - eli miten sitä mitataan. Jonkin aikaa sitten lähdin hakemaa valaistusta näistä asioista, ja olen kyllä edelleen sillä tiellä.

Ensimmäinen valaistunut havaintoni tällä alalla on, että bruttokansantuote on kasallisvaltion tuloveroilmoitus. Alunperin se osin kehitettiin Kansainliiton tai Yhdistyneiden kansakuntien tarpeisiin, mittaamaan jäsenmaksujen maksukykyä. Nykyään EU:n jäsenmaksut perustuvat osin bruttokansantuotteeseen. Periaate on, että rikkaat maksakoot enemmän. Kuka sitten on rikas ja kuka köyhä? No se selviää bruttokansantuotteen perusteella.

Loppu on historiaa. Jos omistat vasaran, kaikki näyttää naulalta. Ja jos käytössäsi on bruttokansantuote käy samoin: instrumenttia käytetään paremman puutteessa kuin vasaraa aivokirurgiaan.

Miten bruttokansantuotetta mitataan? Jännää kyllä, tapoja on peräti kolme:

(1) Lähtökohtana on "tuotanto": se on yritysten ja osin julkishallinnonkin aikaansaamat tavarat ja palvelut, rahassa mitattuna tietenkin, ja markkinahintaan, mikäli sellainen on olemassa.

(2) Tuotannon hedelmiä käytetään käytetään loppukulutukseen (se on sitä, että minä ostan kaupasta makkaraa ja syön sen; tai kunta ostaa makkarat ja syöttää ne kouluruokalassa viattomille lapsille). Tuotantojärjestelmä käyttää osan välituotteena (Pizza-Enrico latoo makkarat taikinalätyn päälle ja myy ne minulle osana pitsaa). Tai sitten tuotanto myydään ulkomaille, vaikkapa Eestiin, mistä hintatietoiset kuluttajat tuovat sen takaisin ruokapöytäänsä. Lopuksi tuotanto voidaan vielä investoida, jolloin siitä muodostuu tuotannossa useana vuonna käytettävää pääomaa. Ei tosin makkarasta.

(3) Kolmas tapa nähdä sama asia on seurata sitä kuka saa rahat. Työntekijät saavat osan elämiseensä ja säästettäväksi sekä erilaisiin veroihin, loput menee yrittäjille vuokran- ja verojenmaksuun, tuotantojärjestelmän uusimiseen, korkoihin - ja myös voitoksi jaettavaksi sijoittajille.

Ja sieläpä sitten euro poikineen pyörii iloisesti tililtä toiselle. Mitä usemman kerran, sen parempi.