Suomen kielessä ei ole sellaista sijamuotoa kuin akkusatiivi. Koulussa yritettiin väen väkisin niin väittää, ja selittelyt olivat samaa luokkaa kuin kirkolliskokousten perustelut kolmiyhteiselle jumalalle tai Marian neitseydelle: epäuskottavia.

Suomen kielessä objekti voi olla nominatiivissa, genetiivissä tai partitiivissa. Objekti ei ole koskaan akkusatiivissa, koska kielssämme ei sellaista ole. Objektin eri sijat ilmaisevat usein aspektia. Muuten, sen sijaan että koulussa yritettiin väen väkisin opettaa akkusatiivia (jota ei ole), siellä vaiettiin autuaasti aspekteista (joka kielssämme on).

Mikä ihmeen aspekti? On eri asia sanoa "Söin omenan." tai "Söin omenaa." Ensimmäisessä tapauksessa koko omena tulee syödyksi, ehkä siemenkotaa lukuunottamatta. Jälkimmäisessä tapauksessa omenan kohtalo jää epäselväksi.

Mistä ihmeestä akkusatiivi on suomeen tullut? Varmaankin kreikasta ja latinasta, joita antaumuksella luettiin vielä viime vuosisadalla. Kielenisät totesivat, että koska sivistyskielissä on akkusatiivi, täytyy suossakin olla akkusatiivi. Ja koska suomen kielessä on akkusatiivi, suomi on sivistyskieli. Quod erat demonstrandum.

Näin suomen akkusatiivi abstrahoidaan opetuskäyttöön:

Suomen akkusatiivi yksinkertaistettuna.