Kreikka menee vararikkoon ja joutuu tunnustamaan maksukyvyttömyytensä ennemmin tai myöhemmin, aivan kuten 30-luvulla Venizeloksen hallituksen aikana. Tämän tietävät kaikki ja sen tunnustavatkin jo useimmat. Miksi siis vielä lisää pelastuspaketteja, kun uhri on jo henkitoreissaan ja silti yrittää tapella pelastajiaan vastaan? Eikö olisi parempi tunnustaa tosiasiat ja keskittyä pelastamaan Kreikan valtion ja kreikkalaisten yritysten rahoittajia siinä määrin kuin se on tarpeen kansainvälisen rahoitusjärjestelmän kannalta? Eiväthän kreikkalaiset itsekään halua näitä pelastuspaketteja. No, rahat ehkä, muttei sitten muuta. Annettakoon heidän lopettaa maksut lainanantajilleen ja järjestää sitten taloutensa kansan tahdon mukaisesti: ei nimellispalkkojen leikkauksia, ei julkisten yritysten yksityistämisiä eikä saneerauksia. Antaa menon jatkua entiseen tyyliin, mutta ilman ulkomaista lainanottoa. Tai kukapa tietää: ehkä Kiina tai Venäjä hyvinkin olisi kiinnostunut rahoittamaan Kreikkaa? Tai ehkäpä sitten Venezuela?

Ulkoisen rahoituksen loppumisesta seuraisi luontevasti euroalueen jättäminen ja oman valuutan käyttöönotto. Tämä olisi myös pikaiseen talouskasvuun tähtävän politiikan edellytyksenä. Oma valuutta soisi hallitukselle - nykyiselle tai ennenaikaisten vaalien jälkeen valtaan astuvalle Nea Dimokratia -johtoiselle - mahdollisuuden vahvistaa kotimaista tuotantoa. Vaihtotase tasapainoittuisi, kun tuontihintojen jyrkkä nousu vähentäisi kysyntää ja suuntaisi sen kotimaisiin tuotteisiin. Jo tällä hetkellä havaittava viennin kasvu voimistuisi, mikä osaltaan parantaisi myös työllisyyttä. Kasvu synnyttäisi kasvuodotuksia ja sitä kautta lisää kasvua. Valtiontalouden tasapainottamista helpottaisivat alkuun velkojen korkojen ja kuoletusten poistuminen menopuolelta - viitisentoista prosenttia bruttokansantuotteesta! Tulevina vuosina kreikkalaiset päättäisivät, pyrkivätkö he valmistautumaan omasta rahapolitiikasta luopumiseen ja euroalueeseen liittymiseen vai säilyttävätkö oman valuuttansa ja itsenäisen rahapolitiikan.

Miksei näin? Angela Merkel lausui perjantaina 24. kesäkuuta huippukokouksen jälkeen ARD-kanavalle antamassaan haastattelussa, että uudelle pelastuspaketilla on tarkoituksena antaa aikaa... Aikaa mihin? Arvatenkin Kreikalle aikaa ryhtyä muuttamaan taloudessaan olevia rakennevääristymiä, supistamaan paisunutta julkista sektoria, tehostamaan hallintoa; kaiken kaikkiaan sopeutumaan elämään euroalueen osana ja ryhtymään lopulta sen tosiasialliseksi jäseneksi. Lainaa antaneille rahoituslaitoksille aikaa hankkiutua eroon Kreikan velkapapereista. Ja ennen kaikkea muille heikoille euroalueen valtioille aikaa viedä julkistaloutta kohti tasapainoa.

Merkelin perustelu lisärahoitukselle on kuin täyttymys monen uudistusmielisen kreikkalaisen vetoomukseen, ettei maan sallittaisi enää palata entiseen talouden, politiikan ja hallinnon menoon: tuhlauksen, korruption ja yleisen halvaantuneisuuden kynsiin. Euroopan maiden olisi käytettävä nyt käsillä oleva tilaisuus ja painostettava Kreikan valtaa pitävät uudistuksiin, jotka on viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan vältetty Euroopasta virranneiden tukien avulla sekä viimeisten kymmenen vuoden aikana vielä tämän lisäksi ylettömän velkaantumisen turvin. Tästä kirjoitti Kreikassa laajalti tunnettu tutkiva journalisti Tassos Telloglou saksalaisessa Die Zeit -lehdessä 16/6 (“Bitte lasst uns nicht im Stich! Athens Politiker können die Krise nicht meistern. Wir Griechen brauchen Beamte aus Brüssel.“ Älkää jättäkö meitä pulaan! Ateenan poliitikot eivät selviä kriisistä. Me kreikkalaiset tarvitsemme Brysselin virkamiehiä.)

Kreikkalaiset ovat kyllä yhtä mieltä siitä, että uudistuksia tarvitaan. Mutta useimpien uudistustahto yltää vaatimukseen rikkaiden verorasituksen kasvattamisesta, ei pidemmälle. Veronkierto närkästyttää, jos siihen ei ole itsellä mahdollisuutta, samoin korruptio. Toisaalta lahjusten antaminen ja ottaminen on osa talousjärjestelmää, eikä pontta tämän tavan muuttamiseen tunnu löytyvän. Miksi luopua tutuista käytännöistä, joiden avulla voi kuvitella jossain tilanteessa pystyvänsä löytämään oikotien - jossei aivan onneen, niin ainakin jotakuta toista paremmalle oksalle, vaikkapa valtion virkaan? Ja jos järjestys muuttuisi, mistä lapsille työpaikat kun suhteisiin perustuva sosiaalinen pääoma mitätöitäisiin? On vaikea kuvitella selviytymistä ilman mahdollisuutta mennä sen poliitikon puheille, jolle on järjestänyt joukon ääniä tai muuta hyvää.

Se, kuinka laajalle levinnyttä korruptio kussakin yhteiskunnassa on, riippuu ennen kaikkea korruption hyväksyttävyydestä, siis ihmisten asenteista. Tai kuten sen minulle muotoili eräs kreikkalainen sosiologi: Luuletko, että korruptiota esiintyisi, jos ihmiset tosiaan olisivat sitä vastaan?

Viime vuoden talousuudistukset ovat olleet lähinnä veronkorotuksia ja ansiotulojen leikkauksia. Tavarat ja palvelut ovat kallistuneet kohonneen arvonlisäveron myötä. Polttonesteet, savukkeet, ruoka: kaikki maksaa enemmän ja palkkapussi on entistä kevyempi. Talouden rakenneuudistukset ovat jääneet vielä enimmäkseen ehdotuksiksi, mutta sellaisinakin luoneet kauhukuvia yhdelle jos toiselle ammattiryhmälle. Kalliisti, ehkä osaksi lainarahalla, taksiluvan vanhuutensa turvaksi ostanut pelkää menettävänsä sijoituksensa. Apteekkarit, notaarit ja monet muut hyvätuloiset vapaiden ammattien harjoittajat kohtaavat entistä ahneemman verokarhun, samalla kun hallitus uhkaa kaataa suojamuurit kilpailun ja Euroopan Unionin lainsäädännön nimissä.

Närkästyneet kansalaiset kokoontuvat ilta illan perään Syntagma-aukiolle, parlamenttitalon eteen osoittamaan mieltään. Ammattiyhdistykset kehottavat yleislakkoon ja mielenosoituksiin lähes viikoittain. Lakkoja, työnseisauksia, ministeriöiden rakennusten sisäänpääsyn estämisiä on vähän väliä. Usein ne kohdistuvat Kreikan talouden kannalta keskeiseen matkailuelinkeinoon ja näkyvät myös ulkomaisissa tiedotusvälineissä. Kun risteilymatkailijat joutuvat seisomaan tuntitolkulla Pireuksen laiturilla odottamassa, että ammattiyhdistysradikaalit sallisivat paluun alukselle, ulkopuolisen tarkkailijan ymmärrys joutuu koetukselle: kreikkalaisethan ovat tarmolla kaatamassa omaa leipäpuutaan!

Mikäpä sitten on kirjoittajan mielipide lisärahoituksen mielekkyydestä? Sovitaan, että asia ratkaistaan sen perusteella, mikä on Kreikalle parhaaksi tässä tilanteessa tulevaisuutta ajatellen. Tällöin vastaus riippuu siitä, millaisen talouspolitiikan yleislinjan Kreikka valitsee. Päättääkö se tulla euroalueen todelliseksi jäseneksi ja tekee välttämättömät yhteiskunnalliset ja taloudelliset muutokset tätä silmällä pitäen - vai valitseeko se jatkossakin sopeutumisstrategiaksi rahapolitiikan, siis valuutan ulkoisen arvon jatkuvan heikentämisen kilpailukyvyn ylläpitämiseksi?

Valinta vaatisi poliitikoilta pontta luopua perusteettoman optimistisesta hymistelystä ja astua tavallisen kreikkalaisen tasolle selostamaan eri vaihtoehtoja, niiden etuja ja haittoja, edessä olevaa polkua lähivuosina ja myöhemmin, sen mukaan, kumpi tie valitaan. Tällaista ei ole näkyvissä. Sen sijaan jokainen talouspolitiikan muutos esitetään troikan (EKP, IMF ja Euroopan komissio) asettamasta pakkopaidasta johtuvana kansallisen päätösvallan menetyksenä, johon ovat pohjimmiltaan syyllisiä pahat voitonhimoiset pankit, pääasiassa Saksassa ja muualla ulkomailla. Ikään kuin Kreikka olisi ilman omaa syytään joutunut ensin velkaantumaan ja nyt sydämettömien ulkomaiden holhoukseen.

Vaikka maassa on yksittäisiä ihmisiä, jotka näkevät tämän hetkisissä vaikeuksissa mahdollisuuden karistaa yhteiskunnasta ja talouspolitiikasta vuosikymmenten virheet, heidän äänensä hukkuvat yleiseen meteliin. Kansan ja poliitikkojen - niin hallituksen kuin opposition - valinta näyttää olevan se, että talous sopeutetaan valuutan ulkoisen arvon turvin. Tämä on lyhyellä ajalla poliittisesti helpoin ratkaisu, siitä huolimatta, että maksukyvyttömyys ja siirtyminen takaisin oman erillisvaluutan käyttöön ravistelevat ankarasti kaikkia talouden toimijoita. Kohta kuitenkin alkaa näkyä talouskasvun merkkejä, jotka luovat toivoa paremmasta huomisesta. Syntyy uusia työpaikkoja, kun kilpailukyky vahvistuu. Olot vakautuvat. Olkoonkin, että tulotaso on pudonnut entisestään EU-kumppaneihin verrattuna.