Ajatus venäjän opiskelusta Petroskoissa sai alkunsa halusta oppia venäjää paikan päällä, mutta välttää Pietarin tai Moskovan korkeita elinkustannuksia ja ruuhkaista julkista liikennettä. Alun perin ajattelimme kurssia Petroskoin valtionyliopistolla, mutta päädyimme “Enjoy Russian” –kielikouluun sen saaman hyvän opiskelijapalautteen ansiosta.

Kesäkuun lopussa istuuduimmekin pikkubussiin Lappeenrannan linja-autoasemalla ja matkatavaramme ahdattiin niukkoihin tavaratiloihin. Matkaa oli edeltänyt kirjeenvaihto kielikoulun kanssa, viisumia varten tarvittavien viranomaismuodollisuuksien etumaksu, kärsivällisyyttä vaativia vierailuja Venäjän ulkoministeriön internetpalveluun täyttämään viisumihakemukset sekä suurlähetystöön passien jättämiseksi. Bussiyhteyden tiedot löytyivät internetistä ja aikataulujen sekä paikkavarausten teko vaati sekin oman kirjeenvaihtonsa. Aivan viime hetkellä päätimme nousta Petroskoin linjuriin Lappeenrannassa Helsingin sijaan, minkä senkin sovimme kirjeenvaihdossa kuljetusliikkeen kanssa. Kesäkuinen ilta ja yöpyminen Lappeenrannassa olivat jo oivallista siedätyshoitoa tulevaa varten: Hiekkaveistokset saattoivat meidät kalevalaisiin tunnelmiin; monet sateenvarjojen alla kuljeskelevat turistit ja matkustajakodin naapurit olivat kotoisin siitä maasta jonne olimme matkalla.

”Enjoy Russian” venäjän kielen kurssi perustuu kolmelle toisiaan tukevalle toiminnolle: oppitunneille, asumiselle venäläisessä perheessä ja oheisohjelmalle. Ensimmäiseksi tutustuimme kotiimme, joka sijaitsi Petroskoin keskustassa parin minuutin kävelymatkan etäisyydellä koulusta. Uusperheeseemme kuuluivat meidän lisäksemme isä, äiti, kaksi sisarta, kolme sisarenlasta ja veli. Vaikka asunto oli tilava, koko joukko ei ollut yhtenään paikalla, vaan suurin osa perheestämme oli enimmäkseen mökillä Konchozeron rannalla. Isämme joka toimi aamuisin ja iltaisin kokkinamme oli aina paikalla, ja melkein joka päivä paikalla piipahti myös joku sisaruksistamme. Niinpä mahdollisuudet venäjän käyttöön kotioloissa alkoivat aamulla ennen kouluunlähtöä ja jatkuivat pitkälle vaaleisiin öihin. Oppitunnit alkoivat meille lomalaisille sopivasti klo 10 kun kaupungin vesilaitoksen tarjoama jääkylmä suihku oli pessyt viimeisetkin unenrippeet silmäkulmista. Puolentoista tunnin jälkeen oli kahvitauko, minkä jälkeen opetus jatkui vielä toisen mokoman. Ryhmät olivat pienet: aloittelijoiden pienryhmässä opettajalla oli vain kaksi tai kolme oppilasta, ja pidemmälle edenneiden vakioryhmässäkin oli vain puolen tusinaa opiskelijaa. Opettajat olivat ystävällisiä ja ammattitaitoisia.

Oppitunnit etenivät suunnitellusti, eikä kelloa tarvinnut vilkuilla pitkästymisen takia. Vaikka alkeisryhmän tempo oli reipas, opittavaa jäi vielä seuraaviksikin kesiksi. Venäjän sijamuodoista ehdittiin tutustua noin joka toiseen, eikä liikeverbeihin vielä ehditty pureutua. Sanoja opittiin paljon, ja tunnenkin itseni melkoiseksi eläintieteilijäksi norsuihin ja supiin tutustuttuani. Opetusmenetelmät olivat vaihtelevia: sanojen oppimiseen käytettiin kuvakortteja ja niiden avulla myös leikittiin ja pelattiin. Kieliopin uudet asiat opettaja selitti englanniksi. Kirjaimia piirrettiin kotona Tshili-bili –työkirjaan. Suomessa on sekä venäläisperäistä sanastoa, sillä ovathan vorot, putkat, konit ja lotjat venäjästä kotoisin, että myös yhteistä puolikielellistä ainesta. Esimerkiksi venäläiset kieltoa, myötäilyä ja kannustusta tarkoittavat ynähtelyt ovat merkityksiltään tuttuja suomalaisille. Millainen sitten on suomen kielen asema Venäjän Karjalassa? Ei kovinkaan vahva, sanoisin. Jos suomi nimittäin olisi ihka-aito sivistyskieli, silloin suomenkieliset muita kieliä oppiessaan käyttäisivät sanakirjoja suomesta opittaviin kieliin. Ruotsi-saksa, ruotsi-ranska jne. sanakirjojen löytyminen keskikokoisen kauppalan kirjakaupasta on mielestäni mitä vakuuttavin todiste ruotsin vahvasta asemasta Suomessa. Tällaisesta en kuitenkaan tavannut merkkejä niiden kahden viikon aikana, joina pistäydyin yhteen jos toiseenkin paikalliseen kirjakauppaan: ainoat suomen ja muiden kuin venäjän väliset sanakirjat olivat divariharvinaisuuksia, ja suomen hylly oli kirjakaupoissa järjestään kovin vähäväkinen. Suomea kyllä opitaan Karjalan kouluissa vieraana kielenä, Petroskoin yliopiston suomen kielen laitos on yksi maailman suurimpia ja suomenkielinen teatteri saa paljon huomiota. Taitaapa myös suomen kielen korostaminen olla poliittisesti korrekti keino valuuttavetoisten hankkeiden ja lähimatkailun edistämiseksi.

Oppituntien päätteeksi kävimme lounaalla useimmiten tuomioistuimen työpaikkaruokalassa, joka oli myös säännöllinen kokoontumispaikka kahvitauoilla. Toisinaan nautimme maukkaan lounaan viehättävässä, edullisessa, mutta hiukan hitaassa Déjà vu’ssä.

Kahden viikon kesäkurssiin mahtuu vain yksi viikonloppu. Se olikin täysipainoista turismia. Lauantaina tilava katumaasturi vei halukkaat Мрциальные воды’in, Venäjän ensimmäiseen kylpylään. Kierros jatkui Кивач’in putouksille ja Kontupohjan kirkkoon. Osa kurssilaisista osallistui samana päivänä karjalaiseen kyläjuhlaan. Kuusikymmentä vuotta aiemmin Olavi Paavolainen oli matkustellut samoissa maisemissa ja tilittänyt näkemäänsä Synkässä yksinpuhelussa. Maisemallisesti Venäjän Karjala näyttää ihan samalta kuin Suomenkin: Hyvin hoidettuja metsiä, välissä soita ja kallioita. Ihmisiä tuskin lainkaan.

Sunnuntaina pastellinvihreä Meteor-alus vei venäjänoppijat Äänisen tyynten aaltojen kannattamina Kizhi’n ulkoilmamuseoon opastetulle kierrokselle tutustumaan karjalaiseen taloon ja useampaankin sipulitornikirkkoon. Iltapäivien ja iltojen oheisohjelmaan kuului vapaaehtoisten venäläisopiskelijoiden vetämä kaupunkikierros, kurssilaisten kotimaisen esittelytilaisuus, keilaamista, saunakäynti, kiipeilyä ja kahden viikon päätteeksi pidetyt nyyttikestit, joissa kurssilaisten oli määrä tarjoilla kotimaidensa herkkuja. Tarjoilumme koostui valintamyymälästä löydetyistä paikallisista maukkaista karjalanpiirakoista, jotka kotoutimme suomalaisiksi pystyttämällä niihin Suomen lippuja - sekä suomalaisista juustoista, leivistä, makeisista ja juomista. Varsinkin Karjala-olut teki kauppansa – sen sijaan siideriksi luulemiamme makeanmuovisia juomasekoituksia jäi jäljellekin.

Retket, urheilulajien esittely ja saunailta olivat maksullisia. Tarkat kurssitoverimme olivat vertailleet hintoja kaupalliseen tarjontaan ja todenneet ne kohtuullisiksi. Mieluisin paikka kaupungilla oli Äänisen rannan pitkä kävelykatu kalevalaisine puuveistoksineen ja taidepatsaineen. Sääkin suosi iltakävelyitämme: aurinkoa riitti molemmiksi viikoiksi. Pari iltapäivää vietimme Karjalan historian museossa ja kaupungin taidemuseossa. Edellisen yläkerrassa on suomalaisiakin kiinnostavia sota-ajan asiakirjoja, mutta sinne asti ehdimme vain hädin tuskin sulkemisajan lähestyessä hiukan liiankin nopeasti.

Yhden illan vietimme isäntäperheemme upouudella datshalla, missä ohjelmaan kuului suomalaisille tuttua mökkielämää: uintia, saunomista, puutarhamarjojen napostelua ja mustikkapiirakkaa maukkaan aterian päätteeksi.

Päivää vaille kaksi viikkoa siitä kun istuuduimme Lappeenrannassa venäläiseen pikkubussiin, heilahtelimme taas maantien mutkien tahdissa, mutta päinvastaiseen suuntaan. Auto kiisi Karjalan teillä hyvää vauhtia kohti Suomea ja Helsinkiä, Suomen teillä hiukan rauhallisemmin. Kuljettaja piti säännölliset lepotauot aidoissa reissumiesten pysähdyskohteissa ja korjasi rikkoutuneen turvavyönkin tarvittaessa näppärästi.