Ken sai äidiltään jo vuosia sitten lahjaksi runokirjan. Miten lienee “Sinä kuulet sen soiton” päätynytkään kaikkien tarjolla olevien teosten joukosta lahjoittajan kauppakassiin? Kirjoittaja Jenni Haukio (s. 1977) on Porista kotoisin oleva runoilija ja valtiotieteiden maisteri, ja kirjan runot kertovat merellisistä maisemista – siinä ehkä syy?

Kirjan runot maalailevat herkkiä luontotunnelmia: kivet ja kalliot, vesi eri olomuodoissaan, vuorokauden- ja vuodenajat ovat innoittaneet runoilijaa. Kirjaa lukiessa voi eläytyä saariston tunnelmaan, kuulla mielessään lokkien kirkunan ja tuntea suolaisen merituulen tuoksun - kunnes tunnelma törmää tosiasioihin.

Runoilija on näet luonut niin surrealistisia luontokuvia, että sellainen joka on puljannut lapsuutensa Suomenlahden luodoilla ja kaislikoissa lintujen ja kalojen vanavedessä aivan ällistyy runoilijan luovuutta.

Avausrunon ensimmäisen säkeen loppu havahduttaa lukijan hereille unelmistaan: “... ja selkälokin luut maatuvat kaislikon ohueen multaan.” Meillä päin on tapana nimittää kaislikoksi järviruokokasvustoa (Phragmites australis), joka on useimmiten vedessä. Ja vaikka kaislikko olisi maallakin, sen juurella on pikemminkin mutaa kuin “multaa”.

Ensimmäisen Huhtikuu-osion viimeinen runo (s.14) alkaa näin: “Laakakatajat, haahkat, tyrnit / rahkasammalta kasvavat kalliot...” Rahkasammalta (Sphagnum-suku) kalliolla? Ehkä jossakin soistuneessa kallionkolossa, jonne vesi on jäänyt seisomaan. Kotimaan luonto-opas (s. 193) tosin sekin toteaa ykskantaan, että “Valtaosa rahkasammalista kasvaa soilla.”.

Aukko syreeniaidassa –osion ensimmäisen runon (s.31) neljännessä säkeessä  “paljain käsin revin kaarnan koivujen elävältä iholta”. Kovin runollista, mutta mielessä alkavatkin vuorotella kuvat rosoisesta männynrungosta ja valkoisesta koivun hipiästä. Koivusta revitään tuohta, ei kaarnaa.

Nocturno-runo (s.43) alkaa idyllisesti “On ilta, nainen ja mies laskevat ahvenverkkoja”, mutta pian idylli särkyy: “merilokki hautoo laiturin tukipuiden alla”. Jopas on verkonlaskijoilla laituri! Merilokki (Larus marinus) on lokeistamme suurikokoisin, pituudeltaan nokan kärjestä pyrstön kärkeen 61-74 cm, “Pesä kasvillisuuden joukossa, kallioluodon huipulla.” (Svensson, Lars (2009)  Lintuopas, s.130).

Hiukan myöhemmin  Suvivirressä (s.45) “västäräkki pesii saunamökkisi kattohirren päällä”. Västäräkin (Motacilla alba) koko ei tosin ole esteenä pesimiselle, mutta Lintuoppaan mukaan (s.269) “Pesä kiviaidassa , kattotiilen alla, tuuletusventtiilissä, halkopinossa, kiviröykkiössä jne.” Herkän runon tunnelmaa häiritsi mielikuvani pesää etsivästä runoilijasta kiipeilemässä kotisaunan vintillä.

Kirjan loppupuolella Elegiassa (s.57) runoilija on jättänyt villin luonnon ja selvästikin siirtynyt kerrostaloon. Villit vaistot ovat kuitenkin seuranneet kaupunkiin: “Puoli neljän aikaan takerrun / postiluukusta sanomalehteä työntävän jakajan ranteeseen”. Oiva kuvaus riuduttavasta yksinäisyydestä! Mutta jokin siinäkin särähtää. Ainakin Haagassa lehdenjakajat suorittivat aamuisen kierroksensa sellaista vauhtia, ettei heille jäänyt aikaa työntää kättänsä postiluukusta asunnon puolelle. Ja postiluukkukin oli niin pieni, ettei siitä kovinkaan suuri koura olisi sisälle mahtunutkaan.

Runoilija olisi voinut varoa liian konkreettisia kielikuvia, jottei lukija menettäisi lumoustaan. Ainakin tosiasiat olisi hyvä tarkistaa hakuteoksista, tai vaikkapa soittamalla yleisradion luontoiltaan.